keskiviikko 29. kesäkuuta 2016

Back in business

Pyörän päällä on taas täysi tohina päällä pienen telakkatauon jälkeen, joten täytynee muutenkin aktivoitua. Äitini ainakin on odotellut jo hyvän tovin blogipäivitystä ;). Jotta tarina etenisi kronologisessa järjestyksessä täytynee palata ensin kuitenkin toukokuuhun.

Naisten etappien jälkeen kävin mutkan kotona, mutta jo seuraavaksi viikonlopuksi matkasin Scotin kanssa Sveitsiin hankkimaan vähän kokemusta "oikeista kisoista". Reissuun lähtemisessä oli kyllä hieman säätämistä, mutta onneksi kiireiset työviikot takasivat sen, ettei stressiä kerennyt syntyä ja niinpä löysinkin itseni yhtäkkiä Sveitsin Chamista tutustumasta UCI 1.2. kategorian kisarataan.

Kisassa kierrettiin 12 kierrosta 9 kilometrin rataa, joka koostui yhdestä pidemmästä, noin kilometrin noususta ja yhdestä lyhyemmästä noususta. Tutstumiskierroksella ajattelin, että kisasta tulee tekemään haastellisen varmasti myös kapeat tiet, sillä suunnilleen puolet kierroksesta tien leveys vastasi suunnilleen Suomen pyörätien leveyttä ja nouseminen ryhmässä olisi ehkä haasteellista. Mitään ylitsepääsemättömän vaikeaa reitillä ei onneksi tuntunut olevan, joten ei muuta kuin kisaa odottelemaan.

Sveitsiläistä tietä.
Kisa-aamuna suuntasimme muiden Suomen tyttöjen kanssa hyvissä ajoin lähtöalueelle, jotta saisimme hyvät paikat jo lähtöön ryhmän kärjestä. Alkuverryttelyt jäivät käytännössä tekemättä ja siitä olin hieman huolissani. Oletus kuitenkin oli, että ainakin pari ensimmäistä kierrosta porukkaa harvennetaan ja vauhti olisi kova. Onneksi on ollut joskus vähän kiire porukkalenkkien lähtöön ja samalla on tullut harjoiteltua sitä, että suoraan kotiovelta aamupalan jälkeen käännetään mittari yli 40km/h lukemiin. Hyvältähän se ei ole tuntunut.
 

Lähtöä odotellessa
Lähtöä edelleen odotellessa.

Startti sujui epäilyistä huolimatta melko mukavasti kunnes 3km:n kohdalla tuli se ensimmäinen mäki vastaan. Kärjessä joltain tippui ketjut, mikä pakotti ottamaan vauhdit mäen juurella nolliin ja kiihdyttämään takaisin vauhtiin. Mittari kääntyi oitis maksimialueelle. Vähän valuin porukassa alaspäin, mutta muuten ei onneksi ollut mäen jälkeen hätää. Jo ensimmäisellä kierroksella kävi selväksi, että vauhti tulisi olemaan kisassa todella kova. Kapeat tiet eivät olleet oikeastaan ongelma, koska jo perusvauhti oli niin kova, että ei käynyt mielessäkään lähteä nousemaan porukassa. Kaksi ensimmäistä kierrosta ajo oli hieman levotonta, alamäessä jarru haisi ja näin muutaman lukkojarrutuksenkin, vaarallista touhua siis. Kolmannen kierroksen alussa oikealla puolellani tuli kasa, jonka jälkeen porukkaa varmaankin jonkin verran karsiutui, sillä ajo muuttui yleisesti paljon rauhallisemmaksi. Sinnittelin pääjoukon mukana 4,5 kierrosta kunnes jouduin mäessä aika limitille. Mäen päällä olin vielä porukan perällä, mutta mäen jälkeen alkaneeseen alamäkeen ja mutkaan en jaksanut kiihdyttää ja porukan takapää alkoi uhkaavasti kaikota kauemmas. Ajoin jonkun aikaa yksin, kunnes takaa tuli muutama aiemmin porukasta tipahtanut tyttö. Ajoimme vielä kierroksen jossain huoltoautojen välimaastossa siten, että pääjoukon häntä oli näkyvissä, mutta lopulta viimeinenkin huoltoauto ohitti meidät. Ryhmämme kasvoi reiluun kymmeneen henkeen ja yhdessä kohtuullisella vuorovedolla taotoimme matkaa kunnes tuomari helutti kymmenen kierroksen jälkeen lippua. Tuloksena siis oli DNF ja oma taso tuli kyllä selväksi kertalaakista! Tuomarin liputettua porukkamme ulos kerkesin sopivasti maalialueelle näkemään kuinka Suomen kovin pyöräilijä, Lotta Lepistö kiri ylivoimaisesti koko kisan voittoon!
 
Lotta voitti!
 
Vaikka maaliviiva jäikin tälläkertaa saavuttamatta oli reissu silti hyvä ja opettavainen. Ensikerralla pitää ainakin muistaa, että käyttää helpon hetken mielummin paikan kohentamiseen kuin porukan mukana rullailuun ja palautumiseen. 
 
Kisan jälkeen edessä oli raskas kotimatka, mutta parin päivän jälkeen olo oli jo kohtuullisen palautunut. Keskiviikkona ajelin jo kovaa treeniä maastossa ja suraavana viikonloppuna, toukokuun viimeisenä sunnuntaina, suuntasin Oulujokajon starttiviivalle tarkoituksena saada kovavauhtisia kilometrejä jalkoihin miesten kärjen mukana.
 
Kuva: Pekka Tahkola
Oulujokiajohan on paikallinen kuntoajo, jossa ajetaan ainakin paikallisten kuskien mielissä Oulun mestaruudesta, joten pääjoukossa on ihan kisameininki päällä. Ainut ogelma koko tapahtumassa on se, että tapahtumaan saa osallistua millä laitteella tahansa. Niinpä starttiviivalla on melko kaikenkirjavaa kansaa triathlonpyöristä nojapyöriin, mikä on mielestöni hieman kyseenalaista. Onneksi saattoajon jälkeen porukkaa harvennetaan ja tänä vuonna pääjoukon mukana matkasi vain yksi nojapyörä maantieajokkien seassa.

Alun vauhdinpidon jälkeen kisa eteni rauhallisesti ja siististi. Muutama irtiottoyritys nähtiin, mutta kaikki ajettiin lopulta kiinni. Viimeiselle neljälle kilometrille tultiinkin yhtenä joukkona vauhdin kiihtyessä selvästi maalin lähestyessä. Ajauduin maaliviivan lähestyessä ajamaan keskelle joukkoa ja vaikka näinkin joukossa epävakaata liikehdintää, en ymmärtänyt, että kohta rysähtää. Mutta niin vain 500 metriä ennen maalia edessä horjuttiin ja yhtäkkiä olikin joku edessäni suoraan vaakatasossa. Kerkesin mittarin datan mukaan vähän jarruttamaan vauhtia reilusta 50km/h noin 40km/h:iin, ennenkuin rysähti. Ilmalennon aikana kerkesin toivoa, ettei kovin moni satakiloinen kirisetä enää tule minun päälleni. Onneksi jälkeeni kaatui enää yksi mies ja hänkin toiselle puolelleni. Muut kerkesivät väistämään tilanteen, joten pahemmalta kasalta vältyttiin. Otin osuman vastaan vasemmalle kyljelleni ja hetken oli hieman hankalaa hengittää. Melko nopeasti pääsin kuitenkin istumaan ja koska paikalla oli lääkäreitä ei ambulanssiakaan jääty odottelemaan vaan ajettiin suorinta tietä OYS:iin. Viikon verran kylki vaati täyslepoa, mutta onneksi telakoituminen sohvannurkkaan jäi pelättyä lyhyemmäksi ja kolmeviikkoa tällistä olin jo viivalla Satakunnan ajoissa, helppoahan ajo siellä ei ollut, mutta jätetään raportti siitä reissusta seuraavaan kertaan. Nyt lenkille.