Joulu tuli, oli ja meni, mutta lomaa on onneksi vielä jäljellä vaikka kuinka; vielä ehtii hiihtää, uida, juosta, pyöräillä, hiihtää, nukkua, syödä ja ehkä vielä vähän hiihtää.
Ennen joulua, sairastin perinteisen jokavuotisen motivaatiopulan; urheilu ei kiinnostnut ja syitä lenkkien lyhenemiseen tai väliin jättämiseen löytyi milloin mitäkin. Motivaatiopulan sairastaminen taisi saada alkunsa Köykkyrin mäkijuoksuhurjastelusta, jonka jälkeen jalat olivat viikon verran melkoisessa kipsissä. Tää on niin todettu moneen kertaan, mutta; "tyhmästä päästä kärsii eniten jalat!" Muutenkaan vauhtien karkaaminen ei ilmeisesti huonokuntoiselle sovi, sillä palautumisen kanssa oli ongelmia, joita en jaksanut ymmärtää. Sivuutin väsymyksen tunteet ja jalkojen jumin seuraavalla viikolla tehokkaasti harrastamalla muunmuassa melkoisen määrän uinnin käsivetoja. Tämähän ei varsinaisesti palautumista edistänyt ja lopulta oli annettava periksi ja pidettävä pari ihan kunnolla kevyttä viikkoa.
Urheilun ilo alkoi onneksi palailemaan joululoman alkaessa ja lumipeitteen sataessa lopulta Oulun korkeudellekin. Ilon palaamista edisti kenties meille joulua edeltäväksi viikonlopuksi kyläilemään tullut Läski Poika, sekä muutama hyvä hiihtolenkki uskollisten Peltosten kanssa.
Specializedin FatBoy oli varsinaisesti tullut Juhalle testiajoon, mutta pelkästään satulaa laskemalla minäkin pystyin käymään Läski Pojan kanssa lenkillä ja vähän kokeilemaan, onkos se läskeily kaiken sen hehkutuksen arvoista, mikä on tuntunut vallanneen lähes jokaisen maastopyöräilijän mielen.
Ensimmäsellä testilenkillä lauantai-iltana olosuhteet olivat läskillä ajamiseen todella suotuisat: uutta lunta oli satanut poluille useampi sentti ja aloin heti päästä jyvälle läskipyöräilyn hauskuudesta: FatBoy jyräsi menemään ihan mistä vaan. Ei haitannut, vaikka ei ollut polkua näkyvissä. Ei haitannut tekniset lumen alla piilevät kivikot tai lumesta liukastuneet juurakot. FatBoy jyräsi kaikkialta yli massiivisella noin 14kg:n elopainollaan. Olen ääneen moneen kertaan ihmetellyt läskipyöräilyn mielekkyyttä, mutta niin vain alkoi jo ensimmäisellä lenkillä takki kääntymään...
Sunnuntaina aamusta ei läskipyöräily vetänyt kuitenkaaan vertoja sille, että sain kaivaa vanhat kunnon (tai ei ne enää niin kunnolliset ole) Peltoset varaston nurkasta ja suunnata hiihtobaanoille.
Tuli avattua hiihtokausi muuten jo kolmatta kertaa tälle syksyä. Ensimmäinen kerta oli jo marraskuussa, kun olin kateuksissa Juhalle, joka oli Saariselällä hiihtämässä. Pitihän se itsekin jonnekin päästä ja kun sattumalta huomasin, että Oulun ensilumenlatu oli avattu, niin sinne siis! Sitten tuli plussakelit ja hiihdot unohtui, kunnes joulukuun puolenvälin aikoihin muutaman päivän ajan pysyi lunta sen verran maassa, että hiihtäminen jokseenkin onnistui. Sitten ladut taas menivät vesisateiden mukana ja mieli oli maassa, kun loskakelit taas jatkuivat. Nyt latu oli kuitenkin lumenmäärään nähden ihan huippukunnossa ja hiihtäminen oli sen verran mukavaa, että kolme tuntia tuli heti hiihdeltyä menemään. Toivottavasti lumet pysyy ja hiihtokausi pääsee lopulta kunnolla käyntiin! On se vaan niin, että mielenterveydellisistä syistä mun on ihan välttämätöntä talven ajaksi vähän vaihtaa lajia.
Hiihtolenkin jälkeen muistin, että Läski Poikakin oli meillä vielä kyläilemässä, joten lähdettiin taas illalla yhdessä lenkille. Talvipolut olivat tallaantuneet päivän aikana jo melko hyviksi. Läskillä ajamisen flow ei ollut ihan yhtä suuri kuin edellisen illan lenkillä, sillä polut olivat jo sitä luokkaa, että olisin voinut hyvin ajaa omalla pikkupyöräisellänikin, joka on elopainoltaan Läski Poikaa huomattavasti kevyempi ja siten myöskin ketterämpi. Kun polut olivat näkyvissä ja kovina, ei Läski Poika halunnut varsinkaan tiukimmissa polkumutkissa mennä ihan sinne minne käskin. (Tosin Läskillähän se ei haittaa että koukkaa vähän polun ulkopuoleltakin.) Edellisillan lenkillä kun polkuja ei käytännössä ollut, ei ollut väliäkään mistä meni, ei haitannut vaikka pyörä meni mistä tykkäsi, ei mistä minä tykkäsin. Nyt kun polut olivat olemassa, olisin tykännyt kyllä pysyä myös siellä. Myöskään kiihtyvyys ja ketteryys ei ollut ihan sitä mihin omalla pikkupyöräiselläni olin tottunut, mutta ilmeisesti läskeilyn idea onkin leppoisa retkeily, ei kovaa ajaminen. Juha vertasi läskipyörää metsäsuksiin. Metsäsukset ja normaalit latusukset nyt vaan on ihan eri asioita, niinkuin siis myös läskipyörä ja tavallinen maastopyörä ovat eri asioita.
Oli kiva että Läski Poika kävi kylässä, on tervetullut toistekin ja joskus ehkä pysyvästikin. Minä olin kuitenkin ollut niin kilttinä, että joulupukki sanoi tuovansa keväällä hieman laihemman, elopainoltaan n.6,8kg:n uuden perheenjäsenen, joten ajatukset on syytä pitää pois läskeilystä, ettei vallan mene pelkäksi retkeilyksi pyöräilyt.
