maanantai 23. marraskuuta 2015

Gravel grindingiä ja trail runningia offseasonilla

Kisakauteni päättyi cyclocrossin SM:iin ja nyt muutamia viikkoja olenkin viettänyt virallista offseasonia. Joillekin, (aika monillekin) urheilijoille offseason  merkitsee lepokautta kilpailukauden ja uuden peruskuntokauden välissä, mutta minulle se on enemmänkin höntsäilyjakso ilman suunnitelmia.  Parilla viikolla treeni  ulkoilutunteja kertyikin reilusti yli 15, sillä en ymmärrä miksi pitäisi väkisin makoilla sohvalla, jos Föhntuuli hellii Suomea ja marraskuussa saa kerrankin nauttia lähes +10 asteen lämpötiloista ja aurinkoisista syysilmoista jopa Oulun korkeudella.
 
 
Pitkään jatkunut krossikausi päättyi juuri syyslomani kynnyksellä ja pitkän, tiukkoja tehotreenejä sisältäneen jakson jälkeen oli ihanaa, kun oli vihdoin aikaa ajella niin pitkään kuin huvitti ja ihan vaan minne nokka näytti. Vielä kun valoisaan aikaankin kerkesi ulkoilemaan, niin pitihän tilaisuus käyttää hyödyksi. Sohva ei muutenkaan kiinnostanut, kun tuntui, että kunto oli huipussaan, joten mielelläni otin ilon irti lenkkeilystä. Innostuin tutkailemaan karttojakin ja suuntasin parina päivänä uusille reiteille. Maantiepyörällä lenkkivariaatiot kotiovelta lähdettynä alkavat olla jo aika tuttuja, mutta sora- ja metsäteillä uusia teitä ja risteyksiä tulee vastaan vielä ihan lähelläkin. Piristää kummasti mieltä harmaanakin päivänä, kun maisemat ovat uusia ja ennestään tuntemattomia. Vielä kun tätä hommaa kutsuu muodikkaasti gravel grindingiksi, niin johan löytyi kokonaan uusi harrastuskin entisen sorateillä ajelun tilalle.


Suvilampi. Nimensä perusteella valikoitui kartalta tutustumiskohteeksi.
 

Koska aloin tänäsyksynä muodikkaaksi, niin gravel grindingin ohelle  oli otettava harrastusvalikoimaan myös trail running. Tänävuonna trail running lenkkien iloa edellisvuosien polkulenkkeihin verrattuna lisäsi kyllä lenkkiseura, jota sain Isokankaan poluille pariinkin otteeseen. Muuten polut eivät olleet muuttuneet miksikään ja meno tuntui yhtä hienolle kuin aiempien vuosien lenkeilläkin. Krossikauden jälkeen jalkalenkit ovat muutenkin jaksaneet innostaa taas paljonkin. Pyörän ja vaatteiden jatkuva pesu ei puolestaan ole jaksanut innostaa kovinkaan, joten jalkalenkki-innostukseen lienee tässä ehkäpä looginen selitys.
 
Isokankaalla marraskuussa
 
Pimeiden iltojen tultua olen innostunut  myös valolenkeistä (pyörän sotkeeentumista ei näe pimeässä) maastossa entisiä vuosia huomattavasti enemmän. Luulisin, että syynä on jonkin verran parantunut ajotekniikka, joten vauhtia uskaltaa pitää pimeälläkin. Valon kanssa ajelu tuo vielä jonkin käsittämättömän optisen harhan ja vauhdin tuntu on paljon suurempi kuin päiväsaikaan. Vieläkö lanseeraisi oman englanninkielisen termin valolenkeille, niin voisi olla oikein muodikas. Miten olisi   Dark trail biking? Hmm.. tässähän voisi olla vaikka markkinarakoa...
 
 
 
Ja jos joku on nyt huolissaan ja ajattelee, että nyt se tekee marraskuussa sankariviikkoja ja paras kulku on sitten tammikuussa, niin kerrottakoon, että olen kyllä siellä sohvallakin  kerennyt aikaa viettämään. Ihan mukava paikka se sohvannurkkakin on. Ainakin jos ulkona sataa vettä ja on pimeää ja kylmää.

 





sunnuntai 1. marraskuuta 2015

#krossisyksy, SM-kisat

Oulun krossisyksy huipentui pari viikkoa sitten Heinäpään tutulla krossikukkulalla ajettuihin cyclocrossin SM-kisoihin. Kyseessä oli tietysti omasta näkökulmasta katsottuna aivan spesiaali tapahtuma, sillä harvoinhan sitä pääsee puolustamaan Suomen mestaruutta pyöräilymatkan päässä kotoa. Panostus kisaan oli edellämainituista syistä myös kohtuullisen kova ja Heinäpään rataa olikin tullut hinkattua pitkin syksyä lähes kyllästymiseen asti. Oulun avointen jälkeen kävi vielä sellainen hassu juttu, että seuraavan päivän "palauttavalla" lenkillä kävin huvikseen vielä katsastamassa muutamaa radan kohtaa ja jostain syystä päätin kokeilla menisikö reitin irtosorainen jyrkkä "tunkkausnousu" ajamalla ylös. (Kotona käydyllä keskustelulla naisten kyvyistä ajaa kyseinen nousu ylös ei ollut tietysti mitään tekemistä asian kanssa) Kylläpä sai muuten tuulettaa kun parin yrityksen jälkeen ajolinja löytyi ja nousu alkoi sujumaan!

Kisaviikollakin kävin vielä muutamaan otteeseen aistimassa radan tunnelmaa  ja kisa-aamuna jokainen mutka, välityksen vaihto, kiihdtys, jarrutus,  heinänkorsi ja irtokivi radalta olivatkin taatusti hallinnassa. Vielä kun verryttelyssäkin ajojalka tuntui herkälle ja kisakiekot tuntuivat kiihtyvän ihan naurettavan helposti, olin melko lailla parhaassa mahdollisessa iskussa asettumassa lähtöviivalle, mitä nyt ehkä vähän jännitti. Naisten lähtöön oli ilmoittautunut vain kourallinen kuskeja mikä vähän meinasi harmittaa. Enemmänkin olisi kyllä viivalle mahtunut, sillä nyt lähtö oli vähäisen osallistujamäärän vuoksi yhdistetty M-50- sarjan lähtöön. Nainen naista vastaan ajaminen olisi kyllä aina itselle mieluisampaa, mutta minkäs teet, kun ei viivalle enempää naisia ilmaantunut. Pienestä osallistujamäärästä huolimatta kovia nimiä mahtui kuitenkin lähtölistalle, mukana oli muun muassa tämän vuoden MM-mitalisti pyöräsuunnistuksesta ja SM-hopeaa ja maastomaratonilta ajanut Susanna Laurila, jota meinasinkin pitää kisasssa tiukasti silmällä.
 

Startti. Näytänkö ehkä jotenkin pieneltä?
Kuva: Tarja Kivirinta



Startin pamahdettua  liikkeelle kiihdytettiin hyvällä perusvauhdilla. Susanna otti vetovastuun letkasta, kun itse tyydyin peesailemaan tuttuja M-50 sarjan setiä. Mikäli kyseessä olisi ollut keskiviikkokrossit, olisin taatusti painanut kaasun punaiselle, mutta nyt sain hillittyä menohalujani ja seurailin letkaa, sillä nyt ajettiin ennenkaikkea sijoituksesta.  Loppuajalla, kierrosajoilla tai miesten voittamisella ei tälläkertaa ollut itselle mitään merkitystä, joten kisa oli jotenkin hyvin erityyppinen kuin aiemmat syksyn krossit.
 


Menossa mukana numerolla yksi :)
Kuva: Tarja Kivirinta


Heti ensimmäiseen loivaan nousuun Susanna näytti vahvuutensa ja ajoi nätisti letkan kärjessä reitin hauskimmalle ja toisaalta myös ankeimmalle osuudelle; nurmikkoshikaanilaskuun ja tunkkausnousuun. Itse tulin laskuun muutaman miehen perässä ja hieman meinasi ahdistaa, kun edellä menevät sedät hidastelivat laskussa ihan huolella, enkä päässyt laskemaan omaa vauhtiani. Lisäksi koska halusin ajaa tunkkausnousun ylös omaa linjaani jouduin jarruttelemaan vielä entistäkin enemmän, jotta miehet kerkeäisivät tunkkaamaan pyöriänsä. No, eipä mennyt ajamalla vaivalla harjoiteltu nousu, sillä miehiä oli tiellä ja jouduin jalkautumaan. Meinasi ahdistaa taas. Juoksuttamalla pyörä siis mäen päälle.

Pyörän tunkkausta tunkkausnousussa.
Kuva: Ville Wallenius
Susanna oli saanut mäkiosuudella pienen raon aikaan, mutta koska näin miesten letkan ajavan kovempaa, hillitsin taas omaa intoiluani  ja annoin miesten hoitaa vetotyöt. Mutkissa meinasi tosin ahdistaa kun vauhti tipahti tarpeettomasti nollaan, mutta suorilla peesissä istuskellessa energiaa säästyi. Puolen kierroksen maissa Susanna oli ajettu miesten toimesta kiinni ja huokaisin helpotuksesta. Ahdistus ajolinjaongelmista vaihtuikin hetkessä kiitollisuuteen M-50 sarjan miehiä kohtaan. 

Ensimmäisen kierroksen jälkeen ryhmä kasassa.
Kuva: Tarja Kivirinta
Toiselle kierrokselle lähdettäessä sama toistui lähes täydellisesti samoin; Shikaanilaskuun ja tunkkausnousuun Susanna sai raon, itse jäin pussiin miesten taakse, enkä päässyt ajamaan taaskaan alas, saati ylös ja taas miesten meno ahdisti. Mäen päällä pääsin kuitenkin taas peesiin, miehet tekivät työn ja Susanna saatiin taas kiinni ja taas sain olla kiitollinen miehille.

Jossain vaiheessa näköjään olin kuitenkin vetohommissa.
Kuva: Tarja Kivirinta
Kolmannelle kierrokselle lähdettäessä mentiin taas samalla kaavalla. Niin omissa kuin miestenkin jaloissa alkoi kuitenkin selvästi painamaan, letka rakoili ja ero Susannaan ei enää tullutkaan kiinni. Jälkikäteen miettiessä tässä vaiheessa  olisi voinut yrittää enemmän, vaikka rehellisesti sanottuna loputulos tuskin olisikaan muuttunut.


Todistettavasti tunkkausnousun pääsi myös ajamalla ylös.
Kuva: Mika Kankainen
Neljännellä kierroksella Susannan vauhti ehkä aavistuksen vielä kasvoi ja omani varmuudella hidastui, ero venähti jo pariinkymmeneen sekuntiin ja näköyhteyskin rakoili pahasti, miehistä ei enää ollut avuksi, mutta ainakin sain ajaa rataa omia ajolinjojani ja hetken oli ihan hauskaakin! :) Kannnustuksen puutteesta homma ei ainakaan jäänyt kiinni, sillä tunnelma kukkulalla oli aivan huikea!


Laskuunkin pääsi pari kertaa ihan omaa vauhtia. Ja se oli hauskaa se!
Kuva: Ville Wallenius
Viimeisen kierroksen sai vielä tosissaan yrittää ajaa eroa kiinni, mutta kun parisataa metriä ennen maalia näin Susannnan jo tuulettavan maalissa, rullailin loppuun ihan rentoa vauhtia. Takana ei nimittäin toisia naisia ollut ensimmäisen kierroksen jälkeen näkynyt, joten SM-hopea oli  varmistettu.

Maaliin rennosti rullaillen.
Kuva: Ville Wallenius

Hieno kisa ja vaikka  tavoite ei ihan täyttynyt, niin täytyy kyllä todeta, että järjestys taisi olla silti  maalissa ihan oikea. Hampaankoloon jäi kuitenkin sen verran, että parasta varmaan alkaa odottelemaan jo ensivuoden krossisyksyä.  Oman kisan jälkeen oli vielä aivan huippua nauttia krossitunnelmasta miesten kisaa seuraamalla. Väkeä ja meteliä Heinäpään kukkulalla oli kuin Alpe d'Huezilla, tunnelma oli kertakaikkiaan aivan huippuluokkaa ja vielä kun Juhakin kampppaili itsensä SM-pronssille, oli päivä loppujen lopuksi varsin onnistunut. Kiitos Krossikommuunille ihan huikeasta krossisyksystä. Tätä muistellaan vielä kauan ja ensi vuotta odotellaan jo!

Kuva: Ari Kakko

lauantai 17. lokakuuta 2015

#krossisyksy, Oulun avoimet

Keskiviikkokrossit päättyivät Hiirosen etapille, mutta heti seuraavana lauantaina oli vuorossa  Oulun avoimet cyclocrossmestaruusskabat Heinäpään kukkulalla. Samalle viikonlopulle olin saanut todella houkuttelevan tarjouksen lähteä tutkailemaan naapurimaan krossiskeneä Tartoon ja Tallinnaan, mutta tälläkertaa kotikisa tulevan SM-kisan radalla vei voiton, sillä kauas tuntui olevan yksin nyt liian pitkä matka.

Lauantaina pävällä kulutin aikaa shoppailemalla ja kaupungilla kuljailemalla, sillä startti oli vasta iltapäivällä, eikä sentään lenkille viitsinyt lähteä. Täytynee todeta, että kaupoilla kiertelykin on kuitenkin yllättävän raskasta hommaa.
 
Iltapäivästä pääsin lopulta lähtemään kohti Heinäpään kukkulaa. Lämpömittari näytti olevan vain muutaman asteen plussan puolella, joten vaatetta sai pakata päälle ja reppuun vähintäänkin tarpeeksi. Lämmittelykierroksella olo olikin vielä jotenkin pullea ja kankea. Kuvittelin, että ehkä shoppailu oli vienyt tehot jaloista.

Lämmittelykierroksella tunsin itseni Michelin-ukon sukulaiseksi.
Kuva: Tarja Kivirinta

Starttiaika läheni yhtäkkiä hirveää vauhtia ja yhden lämmittelykierroksen jälkeen olikin jo kiire vähentämään vaatetta ja yhteiskuvan myötä hakemaan lähtöpaikkaa. Miten se aina tuleekin kiire, vaikka kuinka tarkasti miettii aikataulun etukäteen?


Lähtöön asettui noin 70 krossailijaa.
Kuva täältä
 
Otin lähtöpaikan taaempaa kuin aiemmissa etapeissa ja lähtö olikin melko rauhallinen. Ohi ei niin vain päässyt, vaan letkassa mentiin sitä vauhtia mitä mentiin. 

Lähdön jälkeen ei voinut paljon omaa vauhtia säädellä.
Kuva täältä
Alkuun oman vauhdin säätely oli siis vähän haussa ja puolen kilometrin starttiloopilla oli jopa ruuhkan tunnetta.  Ihan hyvään paikkaan olin kuitenkin sattunut asettumaan, sillä vaikka alkuun meno tuntui turhankin rauhalliseta, niin heti ensimmäisessä mäessä oma paikka alkoi löytymään. Lämmittelykierroksen jälkeen olin vähentänyt vaatetta pari kierrosta, joten liekö siinä syy kisa-adrenaliinin lisäksi, mutta pyörä tuntui liikkuvan huomattavan paljon paremmin kuin lämmittelykierroksen jälkeen odotin.
 
Juoksuesteissä oli jokakierroksella hyvä flow.
Kuva täältä
 
Pari ensimmäistä kierrosta meni mukavasti hyvävauhtisessa letkassa miehiä peesaillen, mutta kolmannelle kierrokselle letka karkasi ja sain ajella seuraavat kierrokset enemmän ja väliin onneksi myös vähän vähemmän itsekseni.  Vauhti pysyi kohtuullisen tasaisena ja meno oli mukavaa.
  
Nurmikkoshikaania.
Kuva täältä

En tiedä päästinkö itseni ehkä liiankin helpolla välillä, sillä parille viimeiselle kierrokselle sain jalkoihin lisää vauhtia, kun huomasin, että edellä ajavat selät alkoivat lähestymään. Niinpä parin viimeisen kierroksen teemana olikin aina vain uuden selän saavuttaminen. Vielä viimeisellä puolella kilometrilläkin saavutin yhden selän, jonka kanssa tulikin kamppailtua aina loppukiriin asti. Hyvää treeniä tuli siis myös loppukiristä, joka täpärästi kääntyi voitokseni.
 
Kuva: Tarja Kivirinta

Oulun avoimissa krossiskaboissa on tietysti jaossa mainetta ja kunniaa Oulun kovimpana krossailijana. Lisäksi koko krossicupista jaettiin palkinnoksi teemaan sopivat lehmänkellot  ja eniten pisteitä kerännyt krossailija palkittiin himoitulla kiertopalkinnolla sekä todella hienolla Chromen ajopaidalla. Paitojahan on valmistettu vain 100 kpl ja niitä voi saada vain palkinnoksi jostain pyörällä ajettavasta kisasta.

Ahkerat krossailijat saivat hienot lehmänkellot!
Kuva täältä

 
Tuo hieno Chromen ajopaita puettiin Juhan päälle ja minulle ojennettiin pysti, sillä olimme keränneet pisteitä saman verran. Arvatkaapa kumman ajopaitapinoon paita kuitenkin päätyi?
 


Kuva täältä
Aivan, viikkasin paidan minun ajopaitapinooni siniristipaidan päälle. Huomenna Heinäpäässä selviää keille cyclocrossin siniristipaidat kuuluvat ensivuonna. Jännittää.
 

perjantai 9. lokakuuta 2015

#krossisyksy, stage 4-5

Stage 4, Ellinmaa

Raksilan krossejen jälkeen viikko hurahti taas vauhdilla. Syyskuun viimeisen keskiviikon etappiin krossiväen kokoontumispaikaksi oli määrätty Ellinmaa, joka on vuosikausia ollut tukikohtana kaikenlaisille pienille pyöräkisailuille. Ellinmaalla kulkeekin epävirallisen virallinen parin kilsan xc-henkinen maastopyörärata ja kyseisellä reitillä on tullut allekirjoittaneellakin testattua kuntoa kohtuullisen monta kertaa, niin numerolapun kanssa kuin ilmankin, joten siltä osin paikka oli hyvinkin tuttu. Krossia en kuitenkaan ollut koskaan Ellinmaalla päässyt ajamaan, sillä jos jonkinmoiset tekosyyt olivat olleet syynä Ellinmaan krossejen missaamiseen kohtuullisen monta vuotta.

Tänävuonna olin kuitenkin paikalla hyvissä ajoin ja tasan kuudelta startti jälleen saattelikin vajaat 90 krossailijaa 45 minuutin raastoon. Rata oli tuttua ja turvallista Ellinmaata, mikä tarkoittaa jatkuvaa nousua ja laskua sekä pitkiä polkupätkiä hiekkatieosuuksien välissä.  Ellinmaan radan hauskuus tulikin juuri pitkistä poluista, joilla ajaminen tuntui välillä jopa vauhdikkaalta. Vauhdin tuntu saattoi tosin  olla osittain optista harhaa, joka johtui reitin kapeudesta. Niin tai näin vauhti pysyi hyvin yllä, kun samaa vauhtia ajavia kilpakumppaneita hiillosti kokoajan selän takana.
 
Kuva: Suvi Hautamäki
 
Radalta löytyi tietysti myös jo tutuksi tulleet juoksuesteet, jotka oli astettu omasta mielestäni ehkä vähän nihkeästi ylämäkeen, eikä jalka meinannut niihin kunnolla alkuun nousta. Sanoisin, että jäi ehkä aavistuksen flow puuttumaan esteitä ylittäessä, mutta onneksi se näytti olevan raskasta muillekin ja  taisin itse olla lopulta kuitenkin voiton puolella esteiden ylittämisen sujuvuudessa, varsinkin kisan loppupuolella.
 
 
Ei meinannut jalka nousta yli. Kuva: ceesami
 
Ellinmaan rata oli kokonaisuudessaan vauhdikas, mutta ihan helpolla ei sielläkään kyllä päässyt. Ratamestari oli nimittäin pitänyt huolen, että aina alamäkien jälkeen tuli tiukkaa mutkaa ja vauhdit saatiin varmasti pois ennen ylämäkiä. Ilmaiseksi ei siis annettu mitään, mutta juuri jatkuvat kiihdyttelyt ja jarruttelut ovatkin se krossin hauskuus, kun samalla vielä saa ajaa oman ajotaidon rajoilla! Hauskaa oli siis taas ja ensimmäistä kertaa tälle syksyä ajo tuntui sujuvalta loppuun asti. Hyytymistä tai välikuolemaa ei tullut vastaan, mutta maali tuli, ehkä jopa liian aikaisin. Onneksi hauskuudelle oli tiedossa jatkoa vielä seuraavana keskiviikkonakin :)
 
Kuva: Mika Kankainen
 

Stage 5, Hiironen

Lämpimät syyskelit olivat vaihtuneet Ellinmaan etapin jälkeen yöpakkasiin ja päivälläkin ilma oli melko raikasta. Vaatetta sai siis pukea päälle reippaammin, kun suuntasin syksyn viimeisiin keskiviikkokrosseihin Hiirosen Käpälämäkeen. Pienten ylimääräisten seikkailujen jälkeen löysin lopulta Käpälämäelle ja kerkesinpä käydä vähän aistimassa radan tunnelmaakin, ennen kuin startti kajahti. Ensimmäinen kierros meni letkassa ajellessa varsin mukavasti, rataan pääsi enemmänkin tutuksi ja kroppakin alkoi lämpenemään. Olihan se rata kyllä taas taattua laatua. Oli polkua, mutkaa, jarruttelua, kiihdyttelyä, hiekkaa, nurmikkoa, asfalttia, jäätä, liukasta, pitävää ja lähes kaikkea mahdollista! Olin ottanut taas lähtöpaikan tutun renkaan takaa toisesta rivistä,  joten olin lähdön jälkeen melko kärjessä letkaa, mutta jo ennen puolta kierrosta kiireisemmät pääsivät kohtuullisen jyrkässä soranousussa helposti ohi. Toiselle kierrokselle lähdin kuitenkin hyvissä asemissa, mutta vauhdikkaan laskun jälkeen tein virheen jäiseen ylämäkeen; ei riittänyt enää reidessä vääntö, eikä renkaissa pito, joten jouduin jalkautumaan. Ongelma vain oli se, että kengätkään eivät pitäneet ja vajaan metrin eteneminen tuntui hetken lähes mahdottomalta, kun pitoa ei ollut kengän, saati renkaan alla. Hah, oli varmaan melkoinen näky kun yritin sutia mäkeä ylös, onneksi kuvamateriaalia ei ole tilanteesta näkynyt. Kun pääsin takaisin pyörän päälle ajo alkoi sujumaan pian ihan mukavasti ja jälleen löytyivät tutut kisakumppanit, joiden takana matka eteni mukavasti.
 
 
Kuva: ceesami
 
Viimesellä kierroksella keskittyminen pääsi hetkeksi herpaantumaan, kun aloin miettiä iskun paikkaa edellä menevän selän voittamiseksi. Kun ajatus hetkeksi siirtyi meneillään olevalta polulta tuleville poluille, osui kampi kiveen ja pyörän hallinta oli muutaman sekunnin täysin kateissa.  Polun oikealla puolella oli metsää ja olin varma, että kaadun. En vieläkään käsitä miten onnistuin, mutta jotenkin pyörä ohjautui metsään puiden välistä. Kun vauhti vähän hiljeni sain tilanteen takaisin hallintaan ja koukkasin seuraavien puiden välistä takaisin polulle ja matka jatkui, huh.  Miten epäonnistumisesta, eli pyörän hallinnan täydellisestä menettämisestä voikin lopulta saada niin suuren onnistumisen tunteen? Edellä mennyt selkä karkasi, mutta sain kuitenkin kiristettyä vielä vauhtia itsekin metsäreissun jälkeen, joten maaliin pystyi ajamaan hyvinkin tyyytyväisenä. Keskiviikkokrossit loppuivat, mutta vielä on krossisyksyä jäljellä Oulun avoimien ja SM-kisojen merkeissä. jes!
 

sunnuntai 27. syyskuuta 2015

#krossisyksy, stage 1-3

Stage 1,  Heinäpää



Oujee, Oulun krossisyksy starttasi pienen odottelujakson jälkeen lopulta syyskuun toisen viikon keskiviikkona oululaisittain jo legendaarisella Heinäpään krossiradalla. Oulun krossiskenen huhuttiin kehittyneen uusiin sfääreihin vuoden aikana, joten odotusarvot ensimmäisiä krosseja kohtaan oli jo melkoisen korkealla.

Lopulta kun krossikauden avaus oli käsillä suuntasin työpäivän jälkeen Heinpäähän, jossa krossailijoita; tuttuja ja todella paljon myös tuntemattomia pyörikin jo pyörineen ympäriinsä. Numerolappuja kiinniteltiin pyöriin, renkaiden paineita tarkasteltiin  ja pian alkoi itsellänikin tuntua yhtäkkiä mahan pohjassa jotain kummaa. Oliko siellä pientä jännitystä?  Muutamaa minuuttia ennen kuutta huikea määrä, tarkemmin sanottuna 91 krossailijaa asettui lähtöasemiin ja startin tapahduttua liikkeelle lähdettiin... no...täysiä tietty! Noin sekunti startin jälkeen syke hakkasikin jo maksimialueella ja pysytteli siellä seuraavat kaksikymmentä minuuttia. 
 
 
Kuva: Katri Ellilä
 
Puolenvälin kieppeillä itselleni iski pieni välikuolema, jota kesti parin kierroksen verran, kunnes viidennen kierroksen loppupuolella vilkaisu taakse kertoi, että kärjessä ajanut Juha lähestyi kovaa vauhtia ja oli ottamassa kierroksella kiinni. Järkevästä ajattelusta ei ollut tietoakaan ja siinähän tuli vedettyä melkoiset loppukirit  toiseksi viimeisellä kierroksella. Ihan vaan että saisi jatkaa tuskaa vielä vajaan kymmenen minuutin ja kierroksen verran. Pääsin kuin pääsinkin viimeiselle kierrokselle viimeisenä lähtijänä parin sekunnin turvin ja ihme ettei maitohappoja tullut korvista ulos! Viimeinen kierros olikin sitten yllättäen hieman tuskaisa, eikä puristusta enää löytynyt kun takaakaan ei enää ketään ollut tulossa. Krossailu oli kuitenkin ilmeisen hauskaa, sillä 45 minuutin kisassa viihdyin kisaradalla kaikista krossailijoista parhaiten, 53 minuutin verran.
 

                                             Kuva: Mika Kankainen
 
Olipahan se taas krossia! Huhupuheet krossiskenen kehittymisestä eivät pettäneet, sillä olihan siellä livestreamia, online tulospalvelua, kannustajia, valokuvaajia ja tietysti ihan mieletön määrä krossalijoita. Rata oli taattua laatua tuttuine nurmikkoshikaanilaskuineen, tiukkoine ylämäkineen ja juoksuesteineen. Kerrassaan huippua meininkiä!
 
 
Kuva: Katri Ellilä
 

Stage 2, Kuusisaari



Heinäpään etapin jälkeen alkoi fillarifoorumin krossisyksy topikissa pelottelu seuraavan keskiviikon korssejen hiekkaesteistä. Katsoin opetusvideota hiekalla ajamisesta korvat höröllään usempaan kertaan ja ennen seuraavaa keskiviikkoa kuvittelin tietysti hallitsevani hiekkarannalla ajon salat vähintään täydellisesti. Luottavaisena ja innoissaan saavuin siis Kuusisaareen hyvissä ajoin testailemaan radalle internetin oppeja. Olihan sinne radalle tosiaan saatu sitä hiekkaa! Huh huh, olisi kyllä vähempikin riittänyt ja tutustumiskierroksen perusteella oli kyllä heti selvää, että pyörää saa juoksuttaa ainakin pisimmällä hiekkaosuudella, parit helpommat menivät vielä ihan kohtuudella ajamalla, mutta kyllähän niissäkin tekemistä riitti. 
Muutamaa minuuttia ennen kuutta oli 87 krossailijaa jälleen valmiina koitokseen. Eturiviin ei ollut lähdössä tunkua, joten otin lähdössä paikan Juhan takarenkaan tuntumasta, eipä siihen muitakaan tullut, vaikka huudeltiin kyllä, että tilaa on. 
 
Kuva: Mika Kankainen

 
Startti tapahtui vauhdikkaasti loivaan alamäkeen ja kiireisiä miehiä tunki ohi. Reitin kaventuessa ensimmäiselle polulle joku kiireessä oleva kiilasi poikittain eteeni aiheuttaen tietysti ensimmäisen kasan ja tukkien polun. Itse onnistuin jotenkin kummasti pysymään jaloillani, vaikka pyörä ottikin osaa kasaan. Pienet kiukut tietysti siinä tuli, vaikka pääsinkin jatkamaan matkaa muutamassa sekunnissa. Polun jälkeen oli hiekkaosuus, joka meni tutustumiskierroksella ajamalla läpi. Mutta huh huh, siellähän olikin nyt liikkuvia esteitä ja valitettavasti minustakin tuli sellainen, sillä väistäessäni törmäystä edellä menevään, perääni ajettiin ja pian tutkinkin hiekkarannan koostumusta vähän turhan läheltä. No, kuuluu lajin luonteeseeen ja pian olin taas pystyssä ja matka jatkui hyppäämällä pyörän selkään. Ongelmia matkan jatkumiseen kuitenkin oli, sillä jalat pyörivät tyhjää. Siinäpä sitä sitten piti vetää sivuun ja asentaa ketjua paikalleen. Ihan nopsaanhan sekin sujui, mutta liikkuvia krossiesteitä oli melkoisesti ja väliin oli vaikea tunkea, saattoipa siinä tulla pienet kiukut muillekin kuin minulle ;)Kun matka lopulta jatkui, alkoi ajo sujumaan ihan mukavasti. Pääsin pian rytmiin ja löysin samaa vauhtia ajavia kavereita. Hiekkapätkät toivat haastetta paitsi upottavan hiekan, myös liikkuvien krossaajaesteiden muodossa, polut olivat vauhdikkaita ja juoksuesteet aina yhtä hauskoja.

 
Kuva: Mika Kankainen
 
Parasta radassa oli kuitenkin kun kierros vei sisään Kuusisaaren paviljongin discoon, jossa kunnon ysärimusiikki soi ja discopallo loisti! Huikeaa! 

Ihan oikea krossidisco!
Kuva täältä
 
 
Tässä vielä Janne Karhun viedokooste Kuusisaaren krosseista. Videon lopussa krossaajien iloiset ilmeet oikeasti tiivistävät tämän homman luonteen parhaalla mahdollisella tavalla ja mikä parasta; aina tulee uusi keskiviikko!



















 
 

Stage 3, Raksila



Kun viikko oli jälleen vierähtänyt kokoontui krossiväki Raksilaan. Menomatka Raksilan krossipuistoon tuntui itselläni kovin nihkeältä. Ruoka painoi mahassa, eikä yhtään tehokkaampaa polkaisua olisi tehnyt mieli ottaa. Pakkohan se oli kuitenkin vähän yrittää ja tästähän seurasi pienimuotoinen tyhjennysharjoitus. Olo onneksi  parani tyhjennyksen jälkeen hetkessä ja ajojalkaan tuntui taas löytyväm virtaa. Tutustumiskierroksen jälkeen pientä huolta aihetti enää radalla ollut nurmikkolasku, sillä treenikierroksella olin saanut pyöräni pysähtymään vain juuri ja juuri ennnen radanmerkkausnauhaa takarenkaan liiraillessa koko laskun ihan omia reittejään. Eipä tässä muuten mitään hätää olisi ollut, mutta mieleen kuitenkin nousi ajatus siitä, että ehkä reilun sadan krossailijan joukossa olisi muutama muukin lisäkseni jolla pyörä ei välttämättä kyseisesssä laskussa olisi ihan täysin hallinnassa. Tämä ajatus takaraivossa tuli ensimmäisen kierroksen alkupuolisko otettua kerrankin ihan kunnolla rauhassa ja ehkä vähän mamoiltuakin. Mamoilu laskuun kuitenkin kannatti, sillä koin ahaa -elämyksen etujarrun käytöstä kyseisessä laskussa ja loputkin kierrokset lasku meni varsin mallikkaasti, mitä nyt kerran piti vähän irrottaa jalkaa, kun edellä otettiin lähempää tuntumaa nurmikkoon. Onnistuin silti itse päätymästä kyljelleni näihin kuviin! (Hih, vahingon ilo on paras ilo)
 
 

Kuva: Mika Kankainen
 
Kun ensimmäisen kierroksen nurmikkolaskusta  oli päästy olikin sitten aika painaa kaasu pohjaan ja sykekin pomppasi nätisti reilusti maksimialueen puolelle. Muutaman ajetun kierroksen jälkeen maitohapot olivat vallanneet jo jokaikisen lihaksen ja kuvittelin maalin jo pian pelastavan, kunnes kierroslaskennassa huudeltiin että 7 jäljellä! Huh huh, meno oli jo aika tuskaisaa. Puolenvälin kieppeillä menoa oli lopulta vähän hellitettävä. Pieni helpotus tehossa ja yhtäkkiä radan hauskuudesta kerkesikin alkaa oikeasti nauttimaan! Siellähän oli kierros kierrokselta niljakkaampaa nurmikkoshikaania, droppeja ylös ja droppeja alas! Oli myös tiukkaa kurvia ja pidempää suoraa, jossa sai kiihdytellä peeseihin lepäämään. Juoksuesteetkin tietty löytyivät! Viimeiselle kierrokselle löytyi vielä uudestaan puristustakin vähän enemmän ja loppukirikin onnistui ihan nappiin ja pääsin vielä viimeisellä metrillä sentillä kuittaamaan yhden selän. Olispa taas pian keskiviikko!

 
Kuva: Katri Ellilä

 

perjantai 18. syyskuuta 2015

Maastopyöräilynautintoa

Syksy on näyttänyt viimeiset viikot parastaan ja lenkkeilystä on päässyt nauttimaan todella hienoissa ja lämpimissä syyskeleissä! Tänään sitten toisaalta satoi ja oli hyvä syy siis sohvalla loikoiluun ja menneiden fiilistelyyn. Helsingin reissun jälkeen pakkasin maantiepyörän lopullisesti talven viettoon ja lenkit ovat suuntautuneet crossarilla sorateille tai maasturilla poluille. Kuntokin on tuntunut olevan paremmalla tasolla kuin viimesyksynä ja lenkeillä on tullut pidettyä välillä ihan hyvääkin kyytiä, ihan vain ajamisen ilosta.

Viikko Helsingin reissun jälkeen suunnattiin kohti Jyväskylää, kun luvassa oli itselle jo perinteeksi muodostuneet Tähtisadeajot. Saarenmaan kyläkoululle oli taas kokoontunut maaastopyöräihmisiä useampi sata ja alkoihan se ennen lähtöä vähän jännittääkin. Lähtö tapahtui kerrankin rauhassa ja saattoauton perässä ajettiin jopa useampi sata metriä jarruja painellen. Lähtöauton kiihdytettyä loppui perinteisesti alamäessä välitykset kesken ja porukkaa lappoi ohi, vaikka kadenssi pyöri varmasti melko hurjissa lukemissa. Onneksi alamäen jälkeen tulee aina ylämäki ja pääsin korjaamaan tilannetta. Miehistä löytyi lähes koko ensimmäisen n.30km:n kierroksen ajaksi peesiapua, mikä piti omaakin vauhtia hyvin yllä. Ajo kulki kerrassaan hyvin, kilometrit etenivät vauhdilla ja pian oltiinkin jo ajettu ensimmäinen kierros. Toiselle kierrokselle lähdettäessä olin naisista neljäntenä. Alusniemen Sini nyt oli odotettavasti mennyt menojaan, mutta kaksi muuta naista olivat vain reilun parin minuutin päässä edessä. Voisin ehkä saada vielä kiinni, jos vauhdin pitäjiä löytyy toiselle kierroksellekin...

Toiselle kierrokselle kaarsi kanssani yhtäaikaa kuitenkin vain yksi mies. Kierroksen alussa sainkin hänestä vielä peesiapua, mutta pian hän alkoi jäämään metsäpätkillä, eikä yhteistyö enää oikein tämän jälkeen kantanut. Loppupuolella kierrosta kiristin vauhtia sen verran, ettei mies enää pysynyt takarenkaassanikaan. Koko toinen kierros meni siis enenmpi tai vähempi yksinäisissä tunnelmissa, edessä eikä takanakaan oikein näkynyt ketään varsinaisesti ajokaveriksi, joten sai ihan sitä omaa kovaa pitää vauhtina. Ajo kuitenkin tuntui kulkevan ja meno oli varsin rentoa maaliin asti, ehkä aavistuksen saattoi lipsahtaa kyllä liikaakin mukavuusalueelle, kun sopivia kilpakumppaneita ei oikein ollut näköpiirissä. Maaliin ajelin neljäntenä naisena kun kelloon oli vierhtänyt ajaksi 2:31:46. Loppuaika olisi voinut mahdollisesti olla vielä jonkin verran parempi, jos toiselle kierrokselle olisi löytynyt enemmän vetoapua, mutta sijoituksen suhteen ei lopulta kyllä jossiteltavaa jäänyt sen verran iso ero oli edelle ehtineisiin hiihtäjänaisiin.
 
Kuva: Matti Purojärvi
 
Tapahtuma ei kyllä tosiaan pettänyt taaskaan. Aamuinen kolea sumu oli kisan aikana vaihtunut kesäisen lämpimään aurongonpaisteeseen, reitti oli merkattu hyvin, maalissa oli tarjolla hyvää keittolounasta ja hyviä palkintojakin riitti viidelle parhaalle. Varsinainen hyvänmielen kisa siis. :)Tuloksiin ja kisan videokoosteeseen pääsee tästä.


Jyväskylän reissun jälkeen lenkkelitiin viikolla kotimaisemissa, mutta seuraavaksi viikonlopulsi suunnattiin peinimuotoiselle viikonloppuleirille Syötteelle. Sattui kyllä kelit Syötteellä kohdilleen, syyskuun puoliväli ja lyhyissä ajokamoissa tarkeni pitkälle iltaan. Oli kesäisen lämmintä, syksyn värit maastossa, nousumetrejä, laskumetrejä, pitkospuita, rullaavaa polkua ja hitaampaa polkua, vähän mutaakin, mutta koko ajan kuitenkin maisemat kohdillaan  ja sääskiä tai muita kesän riesoja ei missään. Ihan parasta!
 
 
 
 
 

 










sunnuntai 6. syyskuuta 2015

TdH 2015

Viikko sitten sunnuntaina ajettiinaas jokavuotinen 140km:n lenkki Helsingin olympiavelodromilta olympiavelodromille. Olin osallistunut Tour de Helsinkiin kaksi kertaa aiemminkin. Ensimmäisen kerran olin mukana jo 2009. Tuo vuoden 2009 kisa oli samalla ensimmäinen maantiekisani ja ensimmäinen yhteislähtöajo. Muistan kyllä vieläkin oman ihmetykseni, kun tajusin kuinka valtava hyöty ympärillä olevasta ryhmästä onkaan vauhdin ylläpitämiseen. Kisa sujui tuolloin muutenkin hyvin leppoisasti. Ajelin  isossa ryhmässä ajon läpi neljään tuntiin, enkä nähnyt tai kuullut tuolloin yhtään joukkokolaria tai kaatumisia. Sijoituin kisassa toiseksi ja innostus maantiepyöräilykisoja kohtaan kasvoi tietysti räjähdysmäisesti. Reissu oli muutenkin tuolloin niin huippu, että seuraavana vuonna olin aivan innoissani lähdössä jälleen Helsinkiin kisaamaan. Ja nimenomaan siis kisaamaan, sillä vaikka kyseessä onkin kuntoajo, olen itse aina ajanut kuitenkin lähtökohtaisesti sijoituksista.

Vuoden 2010 Tour de Helsinki olikin sitten jotain aivan muuta kuin edellisen vuoden leppoisa ryhmälenkkeilyajo. Vältyin juuri ja juuri ties kuinka monelta kolarilta ja  takaanikin kuului useaan otteeseen hiilikuidun kolinaa. Maalia lähestyttäessä tiesin ajavani ihan hyvillä sijoilla, mutta itsesuojeluvaisto voitti kilpailuvietin ja tärkeimmäksi prioriteetiksi nouskin maaliviivan ylittäminen ehjänä. Tässähän lopulta onnistuin, (sijoitus oli 7.) mutta maalissa vannoin, ettei ikinä enää!

"Ei ikinää" kesti neljän Tour de Helsingin verran, kunnes tänävuonna löysin itseni jälleen Velodromin kupeesta odottelemasta lähtöä. Kuopiossa maantiepyörä tuntui liikahtavan sen verran kivasti, että halusin vielä kertaalleen päästä testaamaan maantiekuntoa. Kisakalenterissa ei enää kuitenkaan ollut vaihtoehtoja jäljellä, joten Helsinkiä kohti vaan.

Muutoksia viidessä vuodessa oli tullut aika vähän. Oleellisin ero oli lähdössä, sillä lisenssikuskit saivat oman starttialueen. Kilpasarjan perään päästettiin huoltoautoletka ja ambulanssi ennen varsinaista kuntosarjaa. Ajattelin järjestelyn lisäävän ainakin omalle kohdalleni turvallisuutta, kun ympärillä olisi vain kisakuskeja, eipä tullut mieleen etten ehkä pysyisi pääjoukossa.. Starttijärjestelyistä annoin järjestäjille mielessäni plussapisteitä, kun olivat järjestäneet aivan kärkeen myös naisten elitelle oman pienen lähtökarsinan,  joten lähtöä sai odotella rauhassa saattoauton takapuskuria katsellen.
 

Kuva: Jari Birling
Kuva täältä
Startin jälkeen ensimmäiset kilometrit ajettiin saattoajona ehkä vähän turhankin hidasvauhtisesti. Vauhdin piti olla 20km/h, mutta se oli ehkä 15km/h. Ihme, että tässä saattoajon aikana en nähnyt tai kuullut hiilikuidun kolinaa. Jarru kuitenkin haisi ja omasta paikasta sai pitää huolta jo ihan tosissaan. Vapaa vauhti alkoi noin 11km:n ajon jälkeen ja heti kerrasta mittari kääntyi punaiselle. Jojottelin miesten pääjoukon perällä 7km, kunnes muutamaan pieneen mäentöppyrään keuhkojen rajoitin tuli vastaan ja pääjoukon viimeisenkin miehen selkä alkoi loittonemaan. Vauhtia oli pakko tiputtaa rajusti, että sain hapen jälleen kulkemaan. Hetken jo ajattelinkin, että kisa oli tässä, mutta pian takaa tuli kuitenkin muutama mies joiden kanssa pääsin jatkamaan matkaa. 

Pian muodostui  pieni ryhmä, jossa oli mukana minun lisäkseni myös muutama muu nainen. Matka eteni ihan mukavasti, eikä keuhkojen rajoitinta tarvinut enää testata, vaikka vetotöitä sai tässä pienessä ryhmässä tehdä itsekin. En tiedä tarkalleen missä kohtaa takaa vyöryvä kuntosarjan pääjoukko nielaisi meidän ryhmän sisäänsä, mutta yhtäkkiä vetomiesten lisääntyessä vauhti nousi ja samalla ryhmän kasvaessa oma ajokin helpottui huomattavasti. 

Siinä sitä sitten ajeltiin menemään. Miesten Kilpasarjan pääjoukosta oli tippunut kaikki naiset virolaista Liisa Ehbergiä lukuunottamatta ja ennen puoltaväliä olikin suurinosa naisista jälleen samassa ryhmässä. Kun maaliin oli jäljellä reilu 20km, aloin nostamaan itseäni pikkuhiljaa kohti kärkeä, jossa ajoivat naisista  muun muassa Rosa Törmänen, Heini Salovaara ja Kirsi Väinölä. Ajattelin tuossa vaiheessa kuitenkin vielä pysyä näiden naisten takana. Heidän ei tarvitsisi vielä tietää, että siellä sitä ollaan. Enpä olisi arvannut, että tuo oli päivän viisain päätös, eikä siis sen takia, että olisin päässyt yllättämään lopussa, vaan jossain 10-15 km ennen maalia näin kuinka aivan kärjessä edessä rytisi. Siinä rakentui melkoisesta vauhdista kasa, johon joutuivat kaikki nuo kolme naistakin. Itse pääsin kiertämään kasan ja niin karua kuin se onkin, niin tässä vaiheessa lisättiin kaasua. Lopun kilometreillä kävin kilpailua ehkä enimmäkseen taas itsesuojeluvaiston ja voitontahdon kanssa, enkä oikein vieläkään tiedä kumpi voitti.
 
Yritin pitää huolta siitä, että ajoin melko kärjessä, mutta toisaalta itsesuojeluvaisto pakotti kapeassa rännissä ja lopun kortteliosuudella huutelemaan "varovasti!" -huutoja. Vielä vajaa kilometri ennen maalia näinkin yhden miehen ajavan jostain syystä suoraan tolppaan ja tekevän melkoisen ilmalennon törmäyksen seurauksena. Onneksi tähän miinaan ei tainnut muut ajaa, sillä tässä kohtaa oli hieman väljempää. Velodromille ja maaliin tulin lopulta kolmantena naisena muutaman sekunnin  ryhmässämme ajaneelle Veera Väkevälle jääneenä. Voiton vei ylivoimaisesti miesten kilpasarjan pääjoukon mukana pysynyt virolainen Liisa Ehrberg.

Hyvästä sijoituksesta huolimatta kisasta jäi vähän huono maku. Muutama nainen ei päässyt koskaan ylittämään maaliviivaa, joten podium paikastakaan ei oikein jaksanut iloita. Lähinnä iloitsin siitä, että selvisin reissusta itse ehjänä maaliin. Myöhemmin korviini kantautui myös tietoja hitaammissa ryhmissä tapahtuneista kolareista ja vakavammistakin onnettomuuksista. Maalissa fiilis oli siis melko lailla sama kuin viisi vuotta sitten; ei koskaan enää! Saapa nähdä kuinka monta vuotta tämä tälläkertaa kestää. Tänään onneksi ajettiin kisa, jonka jälkeen fiilis on aina ollut päinvastainen. Vuosi oli tänään nimittäin taas vierähtänyt tähtisadeajoista. Tänään siis ajettiin ja ensivuonna varmasti taas!

torstai 27. elokuuta 2015

Aikuisten naisten sporttiviikonloppu ja Rokua MTB

Kuopiotriathlonin jälkeen kisakalenterissa olisi ollut tarjolla maantiepyöräilyn ikäkausi SM-kilpailut Syötteellä, mutta koska en halunnut paljastaa julkisesti omaa ikääni jätin ilmoittautumisen kisoihin tekemättä. Ikäni puolestahan  minullakin olisi siis ollut ensimmäistä kertaa osallistumisoikeus kyseisiin kisoihin. Onkohan tämä sitten jotain tietyn vuosikymmenen ikäkriisiä? Jokatapauksessa siirtyessäni ikäni puolesta viime keväänä uudelle vuosikymmenelle, sain hyvältä ystävältäni lahjaksi sporttiviikonlopun Rovaniemellä ja kun kerrankin aikataulut tuntuivat sopivan yhteen, päätettiin tämä aikuisten naisten sporttiviikonloppu toteuttaa samana viikonloppuna kun muut ikänaiset- ja miehet kisailisivat Syötteellä.
 
Koska ystäväni on innostunut maastopyöräilystä ja -juoksusta, pakkasin tietysti mukaan maastokaluston. Sporttiviikonloppu alkoikin heti perjantaina reilun parin tunnin ajelulla, kun minua lenkkeilytettiin Ounasvaaran MTB-reitillä. Vähän sai kampea pyörittää ylämäkiin ja jarrua painaa alamäkiin enemmän kuin Oulun maastoissa. Hienoa polkua ja näyttäviä maisemia ihastellessa lenkki kuitenkin sujui varsin leppoisasti ja hyvän ruoan ja hauskojen trivial-pelejen jälkeen  olinkin varsin tyytyväisenä jo odottelemassa seuraavan päivän sporttailuja.
  
Aikuiset naiset maisemalenkillä
Kuva: Anssi Jokiranta
Lauantaina pääsin tutustumaan 27,5" täysjoustopyörän sielunelämään, kun sporttiviikonloppu jatkui aamupäivän alamäkiharjoittelulla.  Minullahan ei oikeastaan ollut kokemusta aiemmin kummastakaan, ei täysjoustosta, saati isommasta rengaskoostakaan. Pyörään tutustuminen sujui kuitenkin yllättävän nopeasti. Tangon yli menoa tuli testattua heti alkuunsa ja pian tämän jälkeen olinkin pyörän päällä kuin kotonani. Vaikka jokin aavistus olikin siitä, mitä täysjoustolla ajamiselta voi odottaa, niin silti kyllä; täysjoustolla ajamisen helppous kivikkoisessa maastossa yllätti! Sitähän ei tarvinnut kuin ajella menemään! Omalla "lasten koon" jäykkäperälläni ohjelmaa vähänkin teknisemmässä maastossa on kyllä huomattavasti enemmän. Kalliiksi kyllä käy nämä toisten pyöriin tutustumiset! Viimeksi piti alkaa cyclocross kaupoille. Kaverini hissitolpalla varustettu pyörä sopi erinomaisesti myös Ounasvaaralle rakennetuille DH-reitille, jota ajeltiin lenkin lopuksi muutamaan otteeseen alas-ylös-alas. Hauskaa oli! Iltapäivällä suunnattiin mökkeilemään Sinettäjärven maisemiin ja ennen saunaa tarjolla oli reilu tunti sorateitä sekä huippuhauskaa ja -nopeaa kangaspolkua. Sporttiviikonloppuun kuului myös Spa-elämys, josta vastasi iltalenkki uiden Sinettäjärvessä ja mökkisauna.

Aikuisten naisten spa-elämys
Kuva: Anssi Jokiranta
 
Sporttiviikonlopun viimeinen päivä alkoi aikuisten naisten pyöränhuoltopajalla. Takaiskarin vaihto: check!  Kun iskari oli saatu vaihdettua suunnattiin viimeiselle parin tunnin lenkille Ounasvaaran maisemiin. Kroppa ja mieli olivat viikonlopun jälkeen varsin levänneen oloisia, vaikka lenkkeilyä kertyikin useampi tunti. Seuraavan viikon lenkit sujuivatkin kesäkeleistä nauttien todella hyvällä kululla niin maantiellä kuin maastossa, pyörällä kuin jalankin.
 
Pyöränkorjauspaja
Kuva: Anssi Jokiranta

Kuva: Anssi Jokiranta
Viikko Rovaniemen sporttiviikonlopun jälkeen oli ohjelmassa syksyn ensimmäinen maastokisa; Rokua MTB. Olin ilmoittautunut naisten päämatkalle, joka ajettiin kahtena noin 26 km:n kierroksena. Ennakkoon olin kuullut, että maasto on helppoa, joten uskoin, että minunkaan ei tarvitsisi antaa kalustolla tasoitusta. Vaikeampaan maastoon sporttiviikonloppu herätti melkoisen täysjoustotarpeen. Starttiviivalla lauantaiaamuna jännitti poikkeuksellisen paljon, sillä kulku oli ollut todella hyvää viikolla. Otin lähtöpaikan heti toisesta rivistä, vaikka tiesinkin sen olevan vähän liioittelua. Heti alkuun hätäisimmät menivätkin suhahtamalla ohi ja itse jäi ajmaan vierestäni startanneen Orvolan Sarin perään. Sykeet paukuttelivat huimissa lukemissa, mutta jalat tuntuivat vahvoilta. Sari oli kuitenkin vain yhden kierroksen matkalla, joten annoin selän lopulta karata  reilun viiden kilometrin ajon jälkeen suosiolla kauemmas, sillä muuten omasta toisesta kierroksestani olisi tullut todella tuskainen.
 
Kuva: Tarja Kivirinta
Rauhoitettuani hieman ajoani takaa lähestyikin pian miesletka, jota päätin odottaa tieosuudella. Miesletkan saavuttaessa kuulin ensimmäisenä kehut alamäkiajamisestani, olivat kuulemma jääneet alamäessä :) Kannatti edellisviikonloppuna harjoitella vähän DeeHoota :) Miehistä sainkin hyvän peesin useiksi kilometreiksi, eikä vetotöitä tarvinut itse tehdä lainkaan, reitti oli pääosin helppoa kangaspolkua tai hiekkapohjaista tietä ja peesistä oli mielestäni valtava hyöty. Kierroksen lopussa oli 6-7km todella nopeaa metsäautotietä ja pääsin tässä vaiheessa mukavasti letkan ohittaneen medilaser-tiimin miehen peesiin. Vauhti oli hyvä, matka eteni ja aiemmin peesaamani miehet jäivät kauemmas ja kauemmas selän taakse. Kunnes.. kolme kilomeriä ennen kierroksen loppua ajoin satulassa istuen johonkin möykkyyn ja satula kääntyi osoittamaan kohti taivasta. Eipäs siinä auttanut kuin hiljentää vauhtia ja kysellä jokaiselta takaa tulevalta kuusiokoloavainta lainaan. Pian ystävällinen herrasmimes, sama joka aiemmin oli kommentoinut alamäkiajoani lupautuikin pysähymään ja auttamaan naista hädässä. Satula saatiin takaisin paikalleen ja matka jatkui. Jälkeenpäin data kertoi, että aikaa uhrautui vajaa 3 minuuttia huoltotaukoon, mutta tuona aikanapa jalat kerkesivät vähän palautumaan ja matka eteni taas mukavasti, vuorovedolla mentiinkin minua auttaneen herrasmiehen kanssa aina seuraavat 20km.
 
Kiitos takana tulevalle miehelle huolto- ja vetoavusta
sekä juttuseurasta!
Kuva: Katri Ellilä
Kun  matkaa maaliin oli jäljellä n.10km alkoi minun vetovuorollani tulla hieman rakoa taaksepäin ja koska omassa ajojalassa tuntui olevan hyvin paukkuja jäljellä päätin vähän lisätä sitten kaasua ja ajaa lopun omaa vauhtiani. Vauhti nousikin yllättävän helposti ja sykettä jaksoi pitää helposti kymmenenkin pykälää korkeammalla. Ajamisen iloa lopussa lisäsi vielä kiinniotettavat miesten selät, joita tuli vastaan viimeisen viiden kilometrin aikana vielä melko monta. Olipahan hauskaa! maaliin tulin 52 ajokilometrin ja reilun 2,5 tunnin ajon jälkeen nopeimpana naisena. Maalissa kuuluttaja tulikin heti kyselemään ajosta ja päälajistani. Pienistä ajonaikaisista teknisistä murheista osasin kyllä heti raportoida, mutta päälajin kertominen ei onnistunnut, kun en kait itsekään tiedä. Pari viikkoa sitten se oli triathlon, Rokualla se oli hetken maastopyöräily ja ensiviikonloppuna se on taas maantiepyöräily. Tarviiko sitä nyt sen enempää keskittyä yhteen lajiin? Viikonloppu kerrallaan vaan.
 
Kuva: Tarja Kivirinta
 

perjantai 21. elokuuta 2015

Triathlonia Virpiniemessä ja Kuopiossa

Ohhoh. Kylläpä aika juoksee. Työt ovat alkaneet, triathlonkausi alkaa olla taputeltu ja maastopyörä on saanut jo reippaasti ulkoilutusta, mutta ennen suurempaa maastohehkutusta, palataanpa ajassa vähän taaksepäin. Joroisten jälkeen pidin kisavapaan viikonlopun. Jos siis reissua Lahteen ja  maastomaratonin seuraamista huoltopaikalta voi kisavapaaksi viikonlopuksi laskea.

Seuraavana viikonloppuna elokuun alussa olikin sitten kotikisaa tarjolla Haukiputaan Virpiniemessä. Taivaalta pilkotteli jokin kirkas valoilmiö, jota ei ollut kovinkaan paljon kesän aikana näkynyt, joten päätin lähteä kisaamaan. Matkavaihtoehtoina oli sprinttiä tai perusmatkaa, joista valitsin sprintin, koska Kuopion SM-kisaan oli aikaa enää viikko.

Kisa itsessään sujui leppoisasti hyvällä mielellä. Uinti oli meressä, enkä pienessä aallokossa ihan saanut 500 metrin matkalla tarvittavaa puristusta uintiin, pyörä kulki ehkä hieman yllättäenkin vahvalla fiiliksellä hyvää vauhtia. Sen verran rennosti sai kuitenkin ajella, että kerkesin huomioimaan myös kannustajia ja vilkuttelemaan matkan varrella tutuille :) Oli kiva huomata, että pyörä kulki ja kerkesin matkan aikana oppimaan myös jotain mukulakivikorotuksiin ajamisesta tempopyörällä. Vaihtoon tulin naisten kärjessä, mutta tiesin, että takaa tulisivat superjuoksijat Pauliina Kanervo ja Heidi Horttanainen. Juoksukin lähti käyntiin kuitenkin ihan hyvin. Puolessa välissä Pauliina kiisi kuitenkin odotetusti ohi. Kilpailijaluonteeni käski tietysti jalkoja nostamaan vauhtia, mikä kostautui parinsadan metrin jälkeen kovana pistoksena ja vauhti romahti todella alas ehkä kilometriksi. Viimeinen kilsa tuli taas parempaa kyytiä kun pistos hellitti. Takana alkoi sitäpaitsi vilkkumaan myös Heidin kisa-asu, joten sain ihan hyvin vielä puristettua loppuun vauhtia. Maaliin siis toisena naisena. Tulokset täältä

Virpassa juoksuosuudella.
Kuva: Heini :)
 
Kisasta jäi hyvä fiilis ja aloin luottavaisena odottelemaan seuraavan viikon Kuopion perusmatkan SM-kisaa. Kuopion kisa on ehdottomasti yksi suosikkikisoistani. Perusmatka on matkana miellyttävä; ei mikään sprintti, mutta kuitenkin vauhdikas. Lisäksi pyöräreitti Kuopiossa on ehdottomasti parhaimmasta päästä, mitä peesivapaissa kisoissa on. Reitiltä löytyy kortteliosuutta, mukulakivipätkiä, sekä tiukkaa nousua ja vauhdikasta laskua. Juuri tällainen reitti peesivapaissa kisoissa mielestäni kuuluukin olla, sillä reitin ominaisuudet antavat mahdollisuuden tehdä ratkaisuja jo pyöräosuudella, toisin kuin esimerkiksi alkukesän Himoksen sprintissä, jossa ajettiin suoraa, lähes tasaista tietä edestakaisin. Yritäpä siinä sitten tiputtaa joku peesistä.

Lähtölista Kuopiossa näytti kovalta, vaikka muutama kova nimi listalta puuttuikin.  Uskoin kuitenkin Kuopion pyöräosuuden kaikessa hauskuudessaan sopivan omille ominaisuuksilleni hyvin ja luotto omaan suorituskykyynkin oli kohtuullisen hyvällä tasolla, joten kisaa oli varsin mukava odotella ja perjantai-illan kisa-alueella kiertely nostatti fiilistä edelleen.
 
Lopulta kkisa starttasi lauantaina 12:35. Startin jälkeen uin hetken täysin samaa vauhtia vierestäni startanneiden Anni Antikaisen ja N-23 sarjassa kisanneen Sanna Seppälän kanssa. Sannan kanssa käsivetorytmi ja hapetuskin osui ihan yksiin, joten pian siirryin suosiolla Sannan peesiin ja ilmeisesti Anni siirtyi vastaavasti minun peesiini. Sanna hoiti suuunnistushomman hyvin kärjessä ja itse tyydyin vilkaisemaan vain melko harvakseltaan, että poijut lähestyivät edessäpäin oikeassa suunnassa. Uinti tuntui todella helpolle ja mukavalle. Ehkä olisi voinut vähän puristusta olla enemmän, mutta toisaalta ykkösryhmän vauhtiin en olisi kyennyt, sillä edelle karannut ryhmä meni jo huomattavan paljon kovempaa. Uinnissa edelle siis karkasivat venäläinen Alexandra Razarenova, sekä suomalaisista supertriathlonisti Kaisa Lehtonen, sekä Parviaisen siskokset. Uinnista rantauduttiin siis Sanna, minä ja Anni kaikki yhtäaikaa. Uintiaika oli heikohko, mutta ehkäpä melko kova aallokko vaikutti asiaan.

Anni teki ihan supernopean vaihdon ja kerkesi pyörän päälle hieman ennen minua. Pyörän päälle hypätessäni kuulin kuulutuksista, että Hyvärisen Heidi tulee pian perässäni. Siinä hetkessä piti tehdä päätös odottaako Heidiä vai alkaako ajamaan Annia yksin kiinni, peesivapaassa kisassa kun yksin koko matkan ajaminen on ehkä vähän turhaa. Päädyin Heidiin, sillä uskoin Heidin olevan hyvässä kunnossa ja vahva pyörällä. Heidin kanssa aloitettinkin hyvä vuoroveto ja saimme Annin kiinni reilun viiden kilometrin jälkeen, jonka jälkeen vuorovetoa jatkettiin kolmestaan. Kierroksen lopussa saimme vielä Erika Parviasen kiinni ja koossa oli neljän hengen pyöräporukka. Tämä oli tietysti mun mielestä liian iso porukka, varsinkin kun kaikki tytöt olivat lähtökohtaisesti vahvempia juoksijoita. Ajattelin siis, että nyt yritetään jättää porukasta muutama tyttö ja iskinkin alkukierroksen mutkiin tarkoituksena harventaa porukkaa. Eroa tulikin heti, mutta harmikseni eroa tuli kaikkiin, enkä halunnut alkaa kuitenkaan yksin ajamaan jäljellä olevaa 30km:n matkaa. Niinpä rullailin hetken ja odotin taas tyttöjä, joille minun puuhat näyttivät ilmeisesti järjettömiltä tai kummallisilta, sillä siellä puisteltiin päätä. Hih, nauratti. Toisella kierroksella saimme kiinni toisenkin Parviaisen siskoksista, joten meidän edellämme meni enää Kaisa ja venäläinen Razarenova. Ryhmämme piti ihan hyvää vauhtia ja kyllähän se vaan olikin hauskaa kurvailla korttelipätkällä ja vauhdikkaissa alamäissä. En tiedä tarkkaan missä kohtaa porukastamme tippui ensin Erika ja sitten Heidi, mutta kolmannen kierroksen alkupuolella meitä oli periaatteessa jäljellä enää Anni, minä ja Henrika, mutta käytännössä kuitenkin enää Anni ja minä, sillä Henrikalla piti hermot, eikä hän tehnyt vetovuoroja kuin kaksi kertaa, nekin vähän pakotettuna. Annin kanssa tuli tehtyä melko tasaisesti töitä, joten irtiottohalut heikkenivät myös minulla, vaikka tiesinkin, että tytöt meinisivät juoksussa heti menojaan.

 Vaihtoon tultiin siis kokonaiskisan sijoilla 3-5 ja SM-sijoilla 2-4. Tytöt karkasivat jo vaihdossa ja itsellä olikin ajatuksena tehdä  vain oma juoksu, jolla tulee mitä tulee. Taaksepäin oli kuitenkin saatu  minuuttikaupalla matkaa. Juoksun alku lähti ihan omaa hyvää vauhtia liikkeelle. Ehkä noin kilometrin jälkeen alkoi kuitenkin lyhyissä kisoissa vaivaava pistos taas nostaa itseään esille. Pistos alkoi pienenä, mutta kääntöpaikalle tultaessa kävi jo oikeasti kipeääkin. Kolmen kilometrin kohdalle taistelin, mutta sitten oli pakko kokeilla pysähtymistaktiikkaa, jos helpottaisi. Ei toiminut tämä tälläkertaa ja matka jatkui suuressa harmituksessa lähes kaksinkerroin kävellen. Kääntelin jo numerolappua pois näkyvistä ja päätin, että tänään en pääse maaliin asti. Onneksi Oululainen Hanhelan Samu juoksu 19-vuotiaiden kärjessä vastaan ja käski kovasti alkaa juoksemaan. Hetken aikaa taas juoksinkin, sitten kävelin, sitten juoksin, sitten kävelin, sillä pistos ei vaan meinannut hellittää ollenkaan. Kääntöpaikkaa lähestyttäessä pystyin onneksi taas juoksemaan jotenkin, joten kaarsin kuitenkin kaikista mielessä tehdyistä päätöksistä huolimatta toiselle kierrokselle. Jossain vaiheessa ohitseni oli juossut kevyellä askeleellaan Maria Söderström, mutta seuraaviin naisiin oli vielä aikapaljon turvaväliä.

Toisella kierroksella juoksu sujui hyvin vaihtelevasti. Täysin tasaisella alustalla meno oli paikoitellen ihan hyvää, mutta pienikin rytminmuutos käännöksessä, ylä- tai alamäessä aiheutti ongelmia. Viimeisen kilometrin alkaessa ohitseni pyyhkäisi vielä Susanna Huttunen, jonka annoin ihan suosiolla mennä, sillä olin henkisesti jo vähän luovuttanut eikä halua rytminmuutoksiin kertakaikkiaan enää ollut. Maaliin kuitenkin pääsin ja sijoitus oli SM-kisan 6. (kokonaiskisan 7.) eli sijoitus oli loppujenlopuksi aika hyvä surkeasta "juoksusta" huolimatta. Taaksekin jäi sitäpaitsi vielä muutama kova nimi. Maalissa piti puhallella hetki rankkaa reissua,, mutta yllättävän äkkiä pääsin juoksupettymyksestä yli. Kokonaisuudessa reissu taisi jäädä kuitenkin plussan puolelle, sillä uinti oli helppoa ja erityisesti pyörällä oli vaan niin hauskaa kiihdytellä Kuopion mutkissa, mukulakivillä sekä mäissä, eikä sijoituskaan olisi paremmalla juoksulla ollut loppujenlopuksi kuin yhden pykälän parempi. Kamoja autoon pakkaillessa sain myös Helsingin suunnasta vähän vinkkiä siihen, mistä lyhyiden, maantiepyörällä ajettujen peesivapaiden trikisojen juoksuongelmat ehkä johtuvat. Asiaa täytyy varmaan ensivuonna vähän tutkailla. Nyt kuitenkin pikkuhiljaa kohti syyskautta. Eli ohjelmassa maastopyöräilyä ja kohta alkaa jo kauan odotetttu krossikkausikin!