sunnuntai 27. syyskuuta 2015

#krossisyksy, stage 1-3

Stage 1,  Heinäpää



Oujee, Oulun krossisyksy starttasi pienen odottelujakson jälkeen lopulta syyskuun toisen viikon keskiviikkona oululaisittain jo legendaarisella Heinäpään krossiradalla. Oulun krossiskenen huhuttiin kehittyneen uusiin sfääreihin vuoden aikana, joten odotusarvot ensimmäisiä krosseja kohtaan oli jo melkoisen korkealla.

Lopulta kun krossikauden avaus oli käsillä suuntasin työpäivän jälkeen Heinpäähän, jossa krossailijoita; tuttuja ja todella paljon myös tuntemattomia pyörikin jo pyörineen ympäriinsä. Numerolappuja kiinniteltiin pyöriin, renkaiden paineita tarkasteltiin  ja pian alkoi itsellänikin tuntua yhtäkkiä mahan pohjassa jotain kummaa. Oliko siellä pientä jännitystä?  Muutamaa minuuttia ennen kuutta huikea määrä, tarkemmin sanottuna 91 krossailijaa asettui lähtöasemiin ja startin tapahduttua liikkeelle lähdettiin... no...täysiä tietty! Noin sekunti startin jälkeen syke hakkasikin jo maksimialueella ja pysytteli siellä seuraavat kaksikymmentä minuuttia. 
 
 
Kuva: Katri Ellilä
 
Puolenvälin kieppeillä itselleni iski pieni välikuolema, jota kesti parin kierroksen verran, kunnes viidennen kierroksen loppupuolella vilkaisu taakse kertoi, että kärjessä ajanut Juha lähestyi kovaa vauhtia ja oli ottamassa kierroksella kiinni. Järkevästä ajattelusta ei ollut tietoakaan ja siinähän tuli vedettyä melkoiset loppukirit  toiseksi viimeisellä kierroksella. Ihan vaan että saisi jatkaa tuskaa vielä vajaan kymmenen minuutin ja kierroksen verran. Pääsin kuin pääsinkin viimeiselle kierrokselle viimeisenä lähtijänä parin sekunnin turvin ja ihme ettei maitohappoja tullut korvista ulos! Viimeinen kierros olikin sitten yllättäen hieman tuskaisa, eikä puristusta enää löytynyt kun takaakaan ei enää ketään ollut tulossa. Krossailu oli kuitenkin ilmeisen hauskaa, sillä 45 minuutin kisassa viihdyin kisaradalla kaikista krossailijoista parhaiten, 53 minuutin verran.
 

                                             Kuva: Mika Kankainen
 
Olipahan se taas krossia! Huhupuheet krossiskenen kehittymisestä eivät pettäneet, sillä olihan siellä livestreamia, online tulospalvelua, kannustajia, valokuvaajia ja tietysti ihan mieletön määrä krossalijoita. Rata oli taattua laatua tuttuine nurmikkoshikaanilaskuineen, tiukkoine ylämäkineen ja juoksuesteineen. Kerrassaan huippua meininkiä!
 
 
Kuva: Katri Ellilä
 

Stage 2, Kuusisaari



Heinäpään etapin jälkeen alkoi fillarifoorumin krossisyksy topikissa pelottelu seuraavan keskiviikon korssejen hiekkaesteistä. Katsoin opetusvideota hiekalla ajamisesta korvat höröllään usempaan kertaan ja ennen seuraavaa keskiviikkoa kuvittelin tietysti hallitsevani hiekkarannalla ajon salat vähintään täydellisesti. Luottavaisena ja innoissaan saavuin siis Kuusisaareen hyvissä ajoin testailemaan radalle internetin oppeja. Olihan sinne radalle tosiaan saatu sitä hiekkaa! Huh huh, olisi kyllä vähempikin riittänyt ja tutustumiskierroksen perusteella oli kyllä heti selvää, että pyörää saa juoksuttaa ainakin pisimmällä hiekkaosuudella, parit helpommat menivät vielä ihan kohtuudella ajamalla, mutta kyllähän niissäkin tekemistä riitti. 
Muutamaa minuuttia ennen kuutta oli 87 krossailijaa jälleen valmiina koitokseen. Eturiviin ei ollut lähdössä tunkua, joten otin lähdössä paikan Juhan takarenkaan tuntumasta, eipä siihen muitakaan tullut, vaikka huudeltiin kyllä, että tilaa on. 
 
Kuva: Mika Kankainen

 
Startti tapahtui vauhdikkaasti loivaan alamäkeen ja kiireisiä miehiä tunki ohi. Reitin kaventuessa ensimmäiselle polulle joku kiireessä oleva kiilasi poikittain eteeni aiheuttaen tietysti ensimmäisen kasan ja tukkien polun. Itse onnistuin jotenkin kummasti pysymään jaloillani, vaikka pyörä ottikin osaa kasaan. Pienet kiukut tietysti siinä tuli, vaikka pääsinkin jatkamaan matkaa muutamassa sekunnissa. Polun jälkeen oli hiekkaosuus, joka meni tutustumiskierroksella ajamalla läpi. Mutta huh huh, siellähän olikin nyt liikkuvia esteitä ja valitettavasti minustakin tuli sellainen, sillä väistäessäni törmäystä edellä menevään, perääni ajettiin ja pian tutkinkin hiekkarannan koostumusta vähän turhan läheltä. No, kuuluu lajin luonteeseeen ja pian olin taas pystyssä ja matka jatkui hyppäämällä pyörän selkään. Ongelmia matkan jatkumiseen kuitenkin oli, sillä jalat pyörivät tyhjää. Siinäpä sitä sitten piti vetää sivuun ja asentaa ketjua paikalleen. Ihan nopsaanhan sekin sujui, mutta liikkuvia krossiesteitä oli melkoisesti ja väliin oli vaikea tunkea, saattoipa siinä tulla pienet kiukut muillekin kuin minulle ;)Kun matka lopulta jatkui, alkoi ajo sujumaan ihan mukavasti. Pääsin pian rytmiin ja löysin samaa vauhtia ajavia kavereita. Hiekkapätkät toivat haastetta paitsi upottavan hiekan, myös liikkuvien krossaajaesteiden muodossa, polut olivat vauhdikkaita ja juoksuesteet aina yhtä hauskoja.

 
Kuva: Mika Kankainen
 
Parasta radassa oli kuitenkin kun kierros vei sisään Kuusisaaren paviljongin discoon, jossa kunnon ysärimusiikki soi ja discopallo loisti! Huikeaa! 

Ihan oikea krossidisco!
Kuva täältä
 
 
Tässä vielä Janne Karhun viedokooste Kuusisaaren krosseista. Videon lopussa krossaajien iloiset ilmeet oikeasti tiivistävät tämän homman luonteen parhaalla mahdollisella tavalla ja mikä parasta; aina tulee uusi keskiviikko!



















 
 

Stage 3, Raksila



Kun viikko oli jälleen vierähtänyt kokoontui krossiväki Raksilaan. Menomatka Raksilan krossipuistoon tuntui itselläni kovin nihkeältä. Ruoka painoi mahassa, eikä yhtään tehokkaampaa polkaisua olisi tehnyt mieli ottaa. Pakkohan se oli kuitenkin vähän yrittää ja tästähän seurasi pienimuotoinen tyhjennysharjoitus. Olo onneksi  parani tyhjennyksen jälkeen hetkessä ja ajojalkaan tuntui taas löytyväm virtaa. Tutustumiskierroksen jälkeen pientä huolta aihetti enää radalla ollut nurmikkolasku, sillä treenikierroksella olin saanut pyöräni pysähtymään vain juuri ja juuri ennnen radanmerkkausnauhaa takarenkaan liiraillessa koko laskun ihan omia reittejään. Eipä tässä muuten mitään hätää olisi ollut, mutta mieleen kuitenkin nousi ajatus siitä, että ehkä reilun sadan krossailijan joukossa olisi muutama muukin lisäkseni jolla pyörä ei välttämättä kyseisesssä laskussa olisi ihan täysin hallinnassa. Tämä ajatus takaraivossa tuli ensimmäisen kierroksen alkupuolisko otettua kerrankin ihan kunnolla rauhassa ja ehkä vähän mamoiltuakin. Mamoilu laskuun kuitenkin kannatti, sillä koin ahaa -elämyksen etujarrun käytöstä kyseisessä laskussa ja loputkin kierrokset lasku meni varsin mallikkaasti, mitä nyt kerran piti vähän irrottaa jalkaa, kun edellä otettiin lähempää tuntumaa nurmikkoon. Onnistuin silti itse päätymästä kyljelleni näihin kuviin! (Hih, vahingon ilo on paras ilo)
 
 

Kuva: Mika Kankainen
 
Kun ensimmäisen kierroksen nurmikkolaskusta  oli päästy olikin sitten aika painaa kaasu pohjaan ja sykekin pomppasi nätisti reilusti maksimialueen puolelle. Muutaman ajetun kierroksen jälkeen maitohapot olivat vallanneet jo jokaikisen lihaksen ja kuvittelin maalin jo pian pelastavan, kunnes kierroslaskennassa huudeltiin että 7 jäljellä! Huh huh, meno oli jo aika tuskaisaa. Puolenvälin kieppeillä menoa oli lopulta vähän hellitettävä. Pieni helpotus tehossa ja yhtäkkiä radan hauskuudesta kerkesikin alkaa oikeasti nauttimaan! Siellähän oli kierros kierrokselta niljakkaampaa nurmikkoshikaania, droppeja ylös ja droppeja alas! Oli myös tiukkaa kurvia ja pidempää suoraa, jossa sai kiihdytellä peeseihin lepäämään. Juoksuesteetkin tietty löytyivät! Viimeiselle kierrokselle löytyi vielä uudestaan puristustakin vähän enemmän ja loppukirikin onnistui ihan nappiin ja pääsin vielä viimeisellä metrillä sentillä kuittaamaan yhden selän. Olispa taas pian keskiviikko!

 
Kuva: Katri Ellilä

 

perjantai 18. syyskuuta 2015

Maastopyöräilynautintoa

Syksy on näyttänyt viimeiset viikot parastaan ja lenkkeilystä on päässyt nauttimaan todella hienoissa ja lämpimissä syyskeleissä! Tänään sitten toisaalta satoi ja oli hyvä syy siis sohvalla loikoiluun ja menneiden fiilistelyyn. Helsingin reissun jälkeen pakkasin maantiepyörän lopullisesti talven viettoon ja lenkit ovat suuntautuneet crossarilla sorateille tai maasturilla poluille. Kuntokin on tuntunut olevan paremmalla tasolla kuin viimesyksynä ja lenkeillä on tullut pidettyä välillä ihan hyvääkin kyytiä, ihan vain ajamisen ilosta.

Viikko Helsingin reissun jälkeen suunnattiin kohti Jyväskylää, kun luvassa oli itselle jo perinteeksi muodostuneet Tähtisadeajot. Saarenmaan kyläkoululle oli taas kokoontunut maaastopyöräihmisiä useampi sata ja alkoihan se ennen lähtöä vähän jännittääkin. Lähtö tapahtui kerrankin rauhassa ja saattoauton perässä ajettiin jopa useampi sata metriä jarruja painellen. Lähtöauton kiihdytettyä loppui perinteisesti alamäessä välitykset kesken ja porukkaa lappoi ohi, vaikka kadenssi pyöri varmasti melko hurjissa lukemissa. Onneksi alamäen jälkeen tulee aina ylämäki ja pääsin korjaamaan tilannetta. Miehistä löytyi lähes koko ensimmäisen n.30km:n kierroksen ajaksi peesiapua, mikä piti omaakin vauhtia hyvin yllä. Ajo kulki kerrassaan hyvin, kilometrit etenivät vauhdilla ja pian oltiinkin jo ajettu ensimmäinen kierros. Toiselle kierrokselle lähdettäessä olin naisista neljäntenä. Alusniemen Sini nyt oli odotettavasti mennyt menojaan, mutta kaksi muuta naista olivat vain reilun parin minuutin päässä edessä. Voisin ehkä saada vielä kiinni, jos vauhdin pitäjiä löytyy toiselle kierroksellekin...

Toiselle kierrokselle kaarsi kanssani yhtäaikaa kuitenkin vain yksi mies. Kierroksen alussa sainkin hänestä vielä peesiapua, mutta pian hän alkoi jäämään metsäpätkillä, eikä yhteistyö enää oikein tämän jälkeen kantanut. Loppupuolella kierrosta kiristin vauhtia sen verran, ettei mies enää pysynyt takarenkaassanikaan. Koko toinen kierros meni siis enenmpi tai vähempi yksinäisissä tunnelmissa, edessä eikä takanakaan oikein näkynyt ketään varsinaisesti ajokaveriksi, joten sai ihan sitä omaa kovaa pitää vauhtina. Ajo kuitenkin tuntui kulkevan ja meno oli varsin rentoa maaliin asti, ehkä aavistuksen saattoi lipsahtaa kyllä liikaakin mukavuusalueelle, kun sopivia kilpakumppaneita ei oikein ollut näköpiirissä. Maaliin ajelin neljäntenä naisena kun kelloon oli vierhtänyt ajaksi 2:31:46. Loppuaika olisi voinut mahdollisesti olla vielä jonkin verran parempi, jos toiselle kierrokselle olisi löytynyt enemmän vetoapua, mutta sijoituksen suhteen ei lopulta kyllä jossiteltavaa jäänyt sen verran iso ero oli edelle ehtineisiin hiihtäjänaisiin.
 
Kuva: Matti Purojärvi
 
Tapahtuma ei kyllä tosiaan pettänyt taaskaan. Aamuinen kolea sumu oli kisan aikana vaihtunut kesäisen lämpimään aurongonpaisteeseen, reitti oli merkattu hyvin, maalissa oli tarjolla hyvää keittolounasta ja hyviä palkintojakin riitti viidelle parhaalle. Varsinainen hyvänmielen kisa siis. :)Tuloksiin ja kisan videokoosteeseen pääsee tästä.


Jyväskylän reissun jälkeen lenkkelitiin viikolla kotimaisemissa, mutta seuraavaksi viikonlopulsi suunnattiin peinimuotoiselle viikonloppuleirille Syötteelle. Sattui kyllä kelit Syötteellä kohdilleen, syyskuun puoliväli ja lyhyissä ajokamoissa tarkeni pitkälle iltaan. Oli kesäisen lämmintä, syksyn värit maastossa, nousumetrejä, laskumetrejä, pitkospuita, rullaavaa polkua ja hitaampaa polkua, vähän mutaakin, mutta koko ajan kuitenkin maisemat kohdillaan  ja sääskiä tai muita kesän riesoja ei missään. Ihan parasta!
 
 
 
 
 

 










sunnuntai 6. syyskuuta 2015

TdH 2015

Viikko sitten sunnuntaina ajettiinaas jokavuotinen 140km:n lenkki Helsingin olympiavelodromilta olympiavelodromille. Olin osallistunut Tour de Helsinkiin kaksi kertaa aiemminkin. Ensimmäisen kerran olin mukana jo 2009. Tuo vuoden 2009 kisa oli samalla ensimmäinen maantiekisani ja ensimmäinen yhteislähtöajo. Muistan kyllä vieläkin oman ihmetykseni, kun tajusin kuinka valtava hyöty ympärillä olevasta ryhmästä onkaan vauhdin ylläpitämiseen. Kisa sujui tuolloin muutenkin hyvin leppoisasti. Ajelin  isossa ryhmässä ajon läpi neljään tuntiin, enkä nähnyt tai kuullut tuolloin yhtään joukkokolaria tai kaatumisia. Sijoituin kisassa toiseksi ja innostus maantiepyöräilykisoja kohtaan kasvoi tietysti räjähdysmäisesti. Reissu oli muutenkin tuolloin niin huippu, että seuraavana vuonna olin aivan innoissani lähdössä jälleen Helsinkiin kisaamaan. Ja nimenomaan siis kisaamaan, sillä vaikka kyseessä onkin kuntoajo, olen itse aina ajanut kuitenkin lähtökohtaisesti sijoituksista.

Vuoden 2010 Tour de Helsinki olikin sitten jotain aivan muuta kuin edellisen vuoden leppoisa ryhmälenkkeilyajo. Vältyin juuri ja juuri ties kuinka monelta kolarilta ja  takaanikin kuului useaan otteeseen hiilikuidun kolinaa. Maalia lähestyttäessä tiesin ajavani ihan hyvillä sijoilla, mutta itsesuojeluvaisto voitti kilpailuvietin ja tärkeimmäksi prioriteetiksi nouskin maaliviivan ylittäminen ehjänä. Tässähän lopulta onnistuin, (sijoitus oli 7.) mutta maalissa vannoin, ettei ikinä enää!

"Ei ikinää" kesti neljän Tour de Helsingin verran, kunnes tänävuonna löysin itseni jälleen Velodromin kupeesta odottelemasta lähtöä. Kuopiossa maantiepyörä tuntui liikahtavan sen verran kivasti, että halusin vielä kertaalleen päästä testaamaan maantiekuntoa. Kisakalenterissa ei enää kuitenkaan ollut vaihtoehtoja jäljellä, joten Helsinkiä kohti vaan.

Muutoksia viidessä vuodessa oli tullut aika vähän. Oleellisin ero oli lähdössä, sillä lisenssikuskit saivat oman starttialueen. Kilpasarjan perään päästettiin huoltoautoletka ja ambulanssi ennen varsinaista kuntosarjaa. Ajattelin järjestelyn lisäävän ainakin omalle kohdalleni turvallisuutta, kun ympärillä olisi vain kisakuskeja, eipä tullut mieleen etten ehkä pysyisi pääjoukossa.. Starttijärjestelyistä annoin järjestäjille mielessäni plussapisteitä, kun olivat järjestäneet aivan kärkeen myös naisten elitelle oman pienen lähtökarsinan,  joten lähtöä sai odotella rauhassa saattoauton takapuskuria katsellen.
 

Kuva: Jari Birling
Kuva täältä
Startin jälkeen ensimmäiset kilometrit ajettiin saattoajona ehkä vähän turhankin hidasvauhtisesti. Vauhdin piti olla 20km/h, mutta se oli ehkä 15km/h. Ihme, että tässä saattoajon aikana en nähnyt tai kuullut hiilikuidun kolinaa. Jarru kuitenkin haisi ja omasta paikasta sai pitää huolta jo ihan tosissaan. Vapaa vauhti alkoi noin 11km:n ajon jälkeen ja heti kerrasta mittari kääntyi punaiselle. Jojottelin miesten pääjoukon perällä 7km, kunnes muutamaan pieneen mäentöppyrään keuhkojen rajoitin tuli vastaan ja pääjoukon viimeisenkin miehen selkä alkoi loittonemaan. Vauhtia oli pakko tiputtaa rajusti, että sain hapen jälleen kulkemaan. Hetken jo ajattelinkin, että kisa oli tässä, mutta pian takaa tuli kuitenkin muutama mies joiden kanssa pääsin jatkamaan matkaa. 

Pian muodostui  pieni ryhmä, jossa oli mukana minun lisäkseni myös muutama muu nainen. Matka eteni ihan mukavasti, eikä keuhkojen rajoitinta tarvinut enää testata, vaikka vetotöitä sai tässä pienessä ryhmässä tehdä itsekin. En tiedä tarkalleen missä kohtaa takaa vyöryvä kuntosarjan pääjoukko nielaisi meidän ryhmän sisäänsä, mutta yhtäkkiä vetomiesten lisääntyessä vauhti nousi ja samalla ryhmän kasvaessa oma ajokin helpottui huomattavasti. 

Siinä sitä sitten ajeltiin menemään. Miesten Kilpasarjan pääjoukosta oli tippunut kaikki naiset virolaista Liisa Ehbergiä lukuunottamatta ja ennen puoltaväliä olikin suurinosa naisista jälleen samassa ryhmässä. Kun maaliin oli jäljellä reilu 20km, aloin nostamaan itseäni pikkuhiljaa kohti kärkeä, jossa ajoivat naisista  muun muassa Rosa Törmänen, Heini Salovaara ja Kirsi Väinölä. Ajattelin tuossa vaiheessa kuitenkin vielä pysyä näiden naisten takana. Heidän ei tarvitsisi vielä tietää, että siellä sitä ollaan. Enpä olisi arvannut, että tuo oli päivän viisain päätös, eikä siis sen takia, että olisin päässyt yllättämään lopussa, vaan jossain 10-15 km ennen maalia näin kuinka aivan kärjessä edessä rytisi. Siinä rakentui melkoisesta vauhdista kasa, johon joutuivat kaikki nuo kolme naistakin. Itse pääsin kiertämään kasan ja niin karua kuin se onkin, niin tässä vaiheessa lisättiin kaasua. Lopun kilometreillä kävin kilpailua ehkä enimmäkseen taas itsesuojeluvaiston ja voitontahdon kanssa, enkä oikein vieläkään tiedä kumpi voitti.
 
Yritin pitää huolta siitä, että ajoin melko kärjessä, mutta toisaalta itsesuojeluvaisto pakotti kapeassa rännissä ja lopun kortteliosuudella huutelemaan "varovasti!" -huutoja. Vielä vajaa kilometri ennen maalia näinkin yhden miehen ajavan jostain syystä suoraan tolppaan ja tekevän melkoisen ilmalennon törmäyksen seurauksena. Onneksi tähän miinaan ei tainnut muut ajaa, sillä tässä kohtaa oli hieman väljempää. Velodromille ja maaliin tulin lopulta kolmantena naisena muutaman sekunnin  ryhmässämme ajaneelle Veera Väkevälle jääneenä. Voiton vei ylivoimaisesti miesten kilpasarjan pääjoukon mukana pysynyt virolainen Liisa Ehrberg.

Hyvästä sijoituksesta huolimatta kisasta jäi vähän huono maku. Muutama nainen ei päässyt koskaan ylittämään maaliviivaa, joten podium paikastakaan ei oikein jaksanut iloita. Lähinnä iloitsin siitä, että selvisin reissusta itse ehjänä maaliin. Myöhemmin korviini kantautui myös tietoja hitaammissa ryhmissä tapahtuneista kolareista ja vakavammistakin onnettomuuksista. Maalissa fiilis oli siis melko lailla sama kuin viisi vuotta sitten; ei koskaan enää! Saapa nähdä kuinka monta vuotta tämä tälläkertaa kestää. Tänään onneksi ajettiin kisa, jonka jälkeen fiilis on aina ollut päinvastainen. Vuosi oli tänään nimittäin taas vierähtänyt tähtisadeajoista. Tänään siis ajettiin ja ensivuonna varmasti taas!