Joululoman odottelua

Huh huh. Joulukuun viikot ovat olleet melko työntäyteisiä ja kiireisiä, mutta nyt on vihdoin tämän vuoden kokeet tarkastettu ja arvosanat mietitty. Enää muutama työpäivä jäljellä ennen joululomaa, jolloin pääsee reiluksi kahdeksi viikoksi leikkimään täysipäiväistä urheilijaa. Suunnitelmissa on tehdä joulun jälkeen muutaman päivän reissu Syötteelle, jossa ohjelmassa on varmasti ainakin hiihtoa, hiihtoa ja hiihtoa ja ehkä juoksuakin :). Pyörä jää ihan varmasti minulla lepäämään kotiin ja panostan mielummin suksiparien määrään, paitsi että enhän minä edes omista kuin yhdet perinteisen ja kahdet vapaan sukset. Eiköhän ne kaikki mahdu mukaan.

 

Marraskuussa lenkkeily tuntui moneen otteeseen melko tahmealta. Ei oikein kiinnostanut lähteä lenkille ja moneen otteeseen lenkki jäi myös kesken tai lyheni jonkinverran. Osa syy varmasti oli jonkinasteiset flunssaoireet, lähinnä yskä, joka ei meinannut parantua kunnolla millään, mutta taisipa muutenkin olla jokin hetkellinen motivaatio-ongelma. Kelitkin tuntuivat kokoajan heikoilta ja piti muka yrittää keksiä korvaavaa tekemistä, salilla tuli ainakin käytyä.

 

Nyt meno on onneksi alkanut taas maistumaan mukavalle ja helpolle. Salillakin on mukava käydä, kun siellä ei jokapäivä tarvi kuluttaa aikaa, lauantaina kyykkäilinkin ennätyspainojen kanssa. Juokseminen on onnistunut pitkästä aikaa kunnolla ilman minkäänlaista jalkakipuilua ja  hiihtämään on pystynyt jo reilusti yli 100km., eikä esimerkiksi tänään vaakatasossa tullut räntäsadekaan pilannut ulkoilun iloa:) Muutama aamuherätys vielä ja sitten onkin jo joulu!

Hiihtokausi avattu

Eipä tarvinnut tänä vuonna lähteä avaamaan hiihtokautta mihinkään muutaman sadan metrin ensilumenladulle tai hiihtoputkeen. Lauantain aikana lumi nimittäin peitti maan sen verran tehokkaasti Oulun seudulla, että sunnuntaina olisi päässyt hiihtämään vapaalla jo kymmeniä kilometrejä katselematta samoja maisemia lenkin aikana montaa kertaa. Pienten flunssaoireiden vuoksi oma lenkki jäi kuitenkin valitettavasti vain noin tunnin kevyeksi ulkoiluksi suksien päällä. Minusta ei siis kenenkään kannata ottaa tässä asiassa mallia. Kehotan kyllä kaikkia lepäämään jos vähänkään olo tuntuu flunssaiselta. Itsellä parin päivän lepäilyt saivat kuitenkin nyt riittää, koska olin odotellut lumien tuloa jo niin kauan, että hiihtämään oli päästävä. 
 

Lenkillä sain ihmetellä odottamattoman hyvää luistoa uudella lumella ja tasapainokin tuntui löytyvän wassutteluun kohtuullisen hyvin. Ehkäpä viime talven 1300 hiihtokilometristä oli jotain jäänyt lihasmuistiin, koska lenkki tuntui huomattavasti helpommalta kuin ensimmäiset hiihtolenkit edellisvuosina.

 

 

 

 

 

 

Minulla eivät varpaat kestä talvipakkasilla pitkiä pyörälenkkejä, eikä pää sisällä trainerilla ajelua, joten talvella suurin osa harjoittelustani toteutuu yleensä hiihtäen. Itse olen kokenut hiihtoharjoittelun mukavaksi vaihteluksi pyöräilystä ja nautin pitkistä hiihtolenkeistä varmasti vähintään yhtä paljon kuin kesäisistä pitkistä pyörälenkeistäkin. Viimevuosina vauhtireservikin on hiihdossa kasvanut mukavasti ja hiihtäen onnistuu niin pitkät peruskuntolenkit kuin vauhdikkaammat vedotkin. Muistan, että nuorempana syke huiteli aina hiihtolenkeillä jossain anaerobisen kynnyksen tuntumassa. Muutama massahiihtotapahtumakin on yleensä talven ohjelmassa ja talvitriathlonin SM-kisoihin, jossa yhtenä lajina on hiihto olen perinteisesti myös aina osallistunut, tarkemmat tämän talven tapahtumat tarkentuvat kuitenkin vasta talven edestessä ja hiihtokunnon kasvaessa.

 

Tästä se hiihtokausi toivottavasti nyt kuitenkin alkaa, eikä enää tarvitsisi keksimällä keksiä miten sitä lenkkeilisi viikoittaisen pitkän lenkin kun on joko liukasta, liikaa pakkasta tai kuraista ja vesisateista.

Milloin triathlonistin on hyvä aika sairastaa?

Kilpailukaudella sairastaminen nyt ei tule kuuloonkaan, tarviiko tällaista edes miettiä? Kilpailukauden jälkeen on aika ottaa rennosti ja silloinhan on kaikkea muuta tekemistä tiedossa, joten aikaa ei silloinkaan ole sairastamiseen. Kesälajin urheilijahan tehdään talvella ja omasta kokemuksesta voisin kyllä sanoa, että talvella sairastaminen näkyy kyllä jossain määrin vielä kesälläkin. Toimii  tietysti myös toisinpäin: Jos pysyy terveenä talven, näkyy se positiivisena kisakuntona kesällä.  Jos nyt pitäisi joku aika  sairastamiseen valita, niin jokin tuulinen, kylmä räntäsateinen ajanjakso, kuten nyt marraskuussa.  Ai niin,  mutta nämä päiväthän on juuri parhaita sali- ja uintitreeneihin, eli ei silloinkaan. Vastaus siis on, että ainakaan tällä triathlonistilla ei vain ole hyvää aikaa sairastaa. Terveenä olisi pysyttävä, mutta aina se ei vain onnistu.

Tästä viikosta tuli minulle varsinainen lepoviikko. Alkuviikosta pidin pari päivää lepopäivänä ihan tarkoituksella, koska edellisviikolla lepopäivää ei ollut tullut ja töitäkin oli hieman kertynyt tehtäväksi. Keskiviikkona pakkasmittari näytti viittä astetta pakkasen puolelle, ei siis paljon, mutta ensimmäinen pakkaslenkki oli tiedossa. Lepopäivien jäljiltä jaloilla tuntui olevan menohaluja, joten toteutinkin suunnittelemani 3x2km vauhtikestävyyslenkin. Juoksu kulki, pakkanen ei tuntunt vaivaavan ja fiilis oli hyvä kaikinpuolin! Seuraavana päivänä töissä ääni oli hieman käheänä, mutta muuten normaali olo, joten illalla suuntasin uimaan. 10min uinnin jälkeen oli todettava, että sykkeen noustessa kurkussa alkoi tuntumaan ikävälle, joten suuntasin kotiin lepäilemään. Perjantaina töissä tarvitsin jo avustajaa kertomaan luokalle ohjeita, kun oma ääni hiljeni kuiskaukseksi. Viikonloppu on vierähtänytkin sitten melko hiljaisissa merkeissä. Asiaahan olisi vaikka kuinka, kaikille kavereillekin olisi juuri nyt kiva soitella, mutta kun ei voi puhua! Kyseessä on mahdollisesti kurkunpääntulehdus, joten lenkillekään en ole voinut mennä, ettei tauti siirry muualle ja pitkity.

Ainahan pitää näistä sairastamisista yrittää etsiä niitä positiivisia puolia. Nyt kun ainoa oire on ollut äänen lähteminen ja olo on muuten ollut varsin terve, en usko suorituskyvyn oikeastaan laskeneen.  Kerkesin myös viikonlopun aikana korjata urakalla kokeita ja opiskella hieman ihmisen psyykkistä kehitystä, joten ensiviikon tehtävälista supistui viikonlopun aikana melkoisesti. Nyt elättelen toiveita, että ääni palaisi alkuviikosta ja pääsisin taas takaisin normaaliin rytmiin, lenkille, töihin ja vielä uudestaankin ehkä lenkille.

Viikonlopun eväät

Paluu altaaseen

Olen siirtynyt triathlonin pariin kilpauinnin kautta, joten uimahallin kaakeleita on tullut tuijoteltua joskus hyvinkin ahkerasti. Kilpauimarina altaassa kertyi tavallisella viikolla hyvinkin n.40 uintikilometriä, joten kun löysin tieni triathlonin pariin ovat uintikilometrit vähentyneet huomattavasti.  Viimetalvena myöskään arjen harjoitteluolosuhteet eivät puoltaneet kovin tiivistä altaassa oleskelua joten uinnit jäivät todella vähäisiksi.  Ainoa säännöllinen uinti oli puolentunnin verryttely maanantaisin kuntopiirin jälkeen, joten kovinkaan kehittävää uintiharjoitteluni ei viimetalvena ollut, koska säännöllisyys tekemisestä puuttui ja ulkoliikunta veti varsinkin hyvän kevään ansiosta puoleensa sen verran, että maaliskuussa tuli uitua viimeinen ihan harjoitukseksi laskettava treeni.  Huhtikuussakin kävin vielä altaassa muutamaan kertaan saaden kokonaissaldoksi kokonaista 6000m uintia koko kuukauden aikana. Ei siis ihme, että uinti ei oikein kulkenut alkukesästä.  Loppukesästä perushyvä uintivauhti kovempien avovesitreenien ansiosta onneksi taas löytyi, mutta altaassa en käynyt koko kesänä.

 

Nyt olen kuitenkin taas päässyt takaisin hyvään uintirytmiin, kun olosuhteet harjoitteluun ovat parantuneet huomattavasti. Työskentelen tänä talvena Kemissä, joten olen pystynyt reilun kuukauden ajan käymään kaksi kertaa viikossa uimassa Kemin Työväen uimareiden harjoituksissa. Kyllä se vain niin on, että ryhmässä uidessa puolitoistatuntia sujahtaa ihan huomaamatta ohi. Lisäksi pieni kilpailu on kovempia vetoja uidessa minulle selvästi hyödyksi. Ensimmäiset kerrat olivat hyvin nihkeitä, mutta kyllä se vauhtikin sieltä pikkuhiljaa palailee takaisin.  Tulipa käytyä jo uimaliiton sivuillakin vähän vilkuilemassa kisakalenteria ja bluecardin hintoja. Toivottavasti vain into altaseen hyppäämiseen säilyisi tänävuonna  avovesikauteen asti.

 

 

 

Uinnin lisäksi syksyn kuvioihin on tullut mukaan myös toinen uusvanha harrastus altaassa, nimittäin vesipallo! Olen päässyt osallistumaan peleihin vasta kerran, mutta tarkoitus olisi kyllä kerran kuussa järjestettävälle vuorolle päästä säännöllisesti. Voin muuten sanoa, että vesipallo on melko rankka laji, vaihtopenkille teki minunkin mieli useampaan kertaan vähän elpymään. Siitä kumpi joukkue uimarit vastaan muut (ex-uimarit) pelissä voitti ja kuinka paljon ei ole tietoa, minä kun en laske maaleja jos en itse ole voitolla J

  

Vesipallohattu ja pallo

 

 

1440m

Tuossapa otsikossa tämän päivän nousumetrit. Monet pakkaavat pyörät pyörälaukkuihin ja lähtevät hakemaan nousumetrejä etelänlämmöstä ja vuoristoista. Me pakkasimme maastopyörät aamulla Oulussa autoon klo 7:40 ja auton nokka nelostietä kohti etelää parin tunnin ajan ja jo löytyi nousua Suomestakin! Ihan perinteistä mäkeä ei tosin löytynyt, sillä pääsimme kokeilemaan ainutlaatuista kaivosnousua Pyhäsalmen kaivoksella, joka muuten on Euroopan syvin. Parin tunnin ajomatkan jälkeen auto parkkeerattiin Pyhäsalmen kaivoksen P-paikalle, pyörät ulos autosta ja siirryttiin kohti kaivosta. Kaivokseen, 1440m syvyyteen siirryttiin hissillä. Hissimatka pelotti minua hieman etukäteen, koska ajatus siitä, että jokin pieni koppi kuljettaa minua 13m/s alaspäin lähes 1,5km tuntui melko käsittämättömältä. Hissimatka kesti n.2,5min ja ei sitten ollutkaan yhtään pelottava, koska kaivoksen työntekijä kertoi hissin kestävän n.20 000kg painon. Maan alla, kaivoksen työntekijöiden henkilöstöravintolassa saimme turvallisuusinfon ennen siirtymistä pyöräilyn aloituspaikalle, jossa jakannuimme kolmeen eritasoiseen ryhmään. Olin melko hermostunut, innoistunut ja jänittynyt. Edessä olisi 11km:n matka sorapintaista tietä, jonka aikana nousumetrejä kertyisi 1440m, eli keskijyrkkyys olisi n.13,1%.

 

Ei vuoren, vaan kaivoksen valloittajia lähdössä

Tuonne pimeään sitä mentiin.
Turvaliivi ja valot varustuksena

 

Nopein ryhmä lähti menemään ja lähes heti perään lähti kakkosryhmä, johon minäkin menin. Ajattelin, että aloitan rauhallisesti jaksaakseni loppuun. Niinpä niin.. muutaman minuutin päästä syke huiteli jo yli 180:n lukemissa. Ajoryhmät eivät pysyneet kovin hyvin kasassa, mikä ei kyllä ihmetytä näin jälkikäteen yhtään. Itsekin olin koko ajan anaerobisen kynnyksen tuntumassa (tai yli!) ja ajoin lähes koko ajan ajoin pienimmällä mahdollisella välityksellä. Jos olisin hidastanut vauhtia, olisi pyörä alkanut kiemurtelemaan ja vauhdin lisäämistä nyt ei voinut ajatellakaan. Lämpöä kaivoksessa oli alhaalla +21 astetta ja kosteutta oli ilmassa melkoisesti. Eipä tarvinut kauan ajaa, kun vaatteet olivat jo märkänä. Matkan edistymistä oli hyvä seurata kaivoksen seinämille kirjoitetuista tasomerkeistä, joita oli 20-40 nousumetrin välein. Nousua todellakin riitti! Onneksi mutkiakin riitti rytmittämään ajoa ja välillä oli jopa hetken tasaista, missä pystyi pitämään juomataukoa jo odotella ryhmää taas kasaan (minuakin kyllä saivat välillä odotella). Kun noin 800 nousumetriä oli takana, alkoi ilma viilenemään ja hengityskin helpottumaan, lisäksi tien pohja oli paikoitellen hyvinkin rullaavaa ja matka jatkui helpommin. Päivänvaloa alkoi näkymään, kun mittarissa oli ajoaikaa 1h51min. Kaivoksen väki tarjosi vielä saunamahdollisuudenkin ajon päätteeksi, mutta minulla se jäi käyttämättä Elimistö tuntui käyvän vähän turhan kuumana ilman saunaakin, kun loppumatkasta juomakin kävi vähiin.

Päivän saldona oli siis:   Nousua: 1440m
                                        Matka: 11km
                                        Keskijyrkkyys: 13,1%
                                        Keskinopeus: 5,8km/h (tauot mukana)
                                        Ajoaika: 1h52min
                                        Keskisyke: 180
                                        Muut: HURJAN HIENO KOKEMUS!

Kiitokset vielä Murasen Hannulle, joka järjesti tämän mahdollisuuden, Huippuhyvälle ajoseuralle ja erityisesti kaivoksen väelle!

Syksyn puuhia

Syksyllä on aikaa ottaa treenit vähän rennommin ja nauttia kaikenlaisesta sellaisesta, mikä kilpailukaudella jää tekemättä. Varsinaisesti mikään täyslepo offseason ei minulle sovi, sillä parin kolmen päivän lepäilyjen jälkeen on jo pakko päästä ulkoilemaan. Minulle offseason tarkoittaa sitä, että unohdan tehotreenit ja kaikenlaisen suunnittelun joiksikin viikoiksi ja harrastan kaikenlaista ulkoilua juuri sen verran kuin kivalta tuntuu ja nautin syksyisistä keleistä.

Yksi parhaimmista tavoista nauttia syksystä Oulun seudulla on mielestäni ulkoilu Isokankaan luontopoluilla. Isokankaan luontopolku, riistapolku ja Kalimeen luontopolku muodostavat kylttien mukaan reilun 17 kilometrin mittaisen luontopolkujen reitin, jossa polut ovat suurimmalta osin helppokulkuisia kangaspolkuja tai pitkospuita. Luontopoluista voi valita 10km:n, 5,5km:n tai 2km:n reitin tai yhdistellä reittejä mielensä mukaiseksi kokonaisuudeksi.



Isokangas, kuten kuvasta näkyy

Minulle on muodostunut jo tavaksi tehdä syksyisin "juoksuvaellus" näillä Isokankaan poluilla. Pitkospuilla juokseminen on kerrassaan mahtavaa, koska pitkokset antavat hieman periksi askeleen alla, mikä tekee kyllä juoksusta ehkä hieman pomppivaa, mutta sehän on vain hauskaa! Pitkospuiden lisäksi reitiltä löytyy paljon helppoa, juostavaa kangaspolkua, sekä välillä toki löytyy kivikkoisempaa ja juurakkoisempaakin maastoa, mutta silloin voikin ottaa kävelyaskelia, koska ei oikeasti ole kiire! Suosittelen  kaikille kokeilemaan pitkospuilla ja luontopoluilla juoksemista, saa nauttia rauhassa luonnosta ja maisemista ja lisäksi poluilla juokseminen parantaa koordinaatiota ja tasapainoa, kun täytyy välillä varoa mihin tossunsa laskee. Maantiejuoksuihin tähtäävällekin tällaiset polkujuoksut mielestäni sopivat esimerkiksi näin syksyisyisin, sillä vaihtelu virkistää ja polut ovat ystävällisempiä jaloille kuin ainainen asfaltilla juokseminen.





Isokankaan kierros on minulle jo perinteeksi muodostunut syyslenkki, mutta syksyllä on aikaa kokeilla myös uusia lajeja. Tänä vuonna tutustuin cyclocrossiin ja pyöräsuunnistukseen. Kumpikin laji poikkeaa minulle tutummista maantie-, tempo-, ja maastopyöräilystä enemmän tai vähemmän. 

 

Mitä sitä turhia uusia lajeja varsinaisesti harjoittelemaan. Sama lähteä suoraan kilpailemaan ja katsomaan miten se crosssailu ja pyöräsuunnistus sujuu. Olen kuumeillut omasta cyclocrossarista jo toista vuotta, mutta se jäi vielä tänäkin vuonna hankkimatta. Ovaskan Heliltä sain kuitenkin crossaria lokakuun puolessavälissä lainaan (Kiitos vielä Helille tästä!) kun krossikommuuni  järjesti Oulun avoimet cyclocrossmestaruuskisat ja Heli itse oli järkkäilemässä tapahtumaa. Hyppäsin siis crossarin satulaan ensimmäistä kertaa ikinä ajaessani pelipaikoille Heinäpään kukkulalle n.20min siirtymän kotoa. Paikanpäällä rataan tutustumista yhden kierroksen verran ja olikin jo aika asettua starttiviivalle.  Mukavasti oli porukkaa tullut kisailemaan Oulun cyclocrossmestaruudesta, yhteensä viitisenkymmentä henkilöä asettui starttiviivalle.

Rata oli huolella suunniteltu ja sisälsi kaikkia cyclocross elementtejä. Radan varrella oli muutama jalkautumiseste, liukasta savimaata, tiukkoja kurveja, ylämäkeä ja alamäkeä. Alustana ulkoilutietä, nurmikkoa, asfalttia ja polkua.

Jalkautumisesteen jälkeen.

Nurmikolle tehty shikaanilasku

 

 

Crossailu ei varsinaisesti kyllä ainakaan helpottanut cyclocrosskuumettani, nimittäin olipahan se hauskaa! Ensimmäiset kierrokset tuli mentyä vielä melko rauhalliseen tahtiin pyörään ja rataan totutellessa, mutta kun kierroksia jäi taakse, oli mukava huomata, kuinka luottoa omiin ajotaitoihin ja pyörään löytyi kokoajan lisää. Uskallus ajaa kovempaa kurveihin ja shikaanilaskuun kehittyi koko kisan ajan ja maali tuli melkeinpä liian aikaisin vastaan! Orvolan Sari oli kisan nopein naiskuski maastopyörällään, mutta minä ehdin ensimmäisenä naiscrosssipyöräilijänä maaliin. Ai niin, yksi cyclocrossille ominainen piirre kisasta puuttui, nimittäin lajinomainen kurja sää! Minua se ei kyllä haitannut, toivottavasti sitä ei järjesty ensi vuonnakaan :)

 

 

 

vasemmalta: Sari Orvola (nopein maastopyöräilijä)

 2.Rosa Törmänen, 1. Minä, 3.Niiki Alakärppä

 

 

Cyclocrosskokeilun jälkeisellä viikolla Ouluun satoi ensilumi. Kun edellisenä viikonloppuna olin vielä saanut ajaa crossia lyhyissä ajohousuissa, niin seuraavaan lajikokeiluun eli pyöräsuunnistukseen saikin laittaa jo talvivarusteita päälle! Voin todeta, että minun kannattaa kyllä pysyä ihan vain merkityillä reiteillä tuon pyörän kanssa, varsinkin kun joskus tulee niilläkin ajettua  harhaan. Suunnistaminen ei ole minulle helppoa jalankaan, mutta pyörällä se oli vielä vaikeampaa! Mittakaava oli täysin hukassa ainakin puoleenväliin asti ja vauhti alussa aivan liian kovaa suunnistustaitoihin nähden. Vielä kun rastit olivat kaupunkiympäristössä (muka tutussa paikassa!?!) ja muutakin liikennettä piti seurata, meni risteyksiä, joista olisi pitänyt kääntyä useampaan kertaan ohi.  Parempi oikeastaan olisi varmaan sanoa, että muutamasta risteyksestä en ajanut ohi! Karttaa oli todella vaikea seurata vauhdissa, ja välillä vauhti hyytyikin kävelyvauhdiksi kun yritin kartalta paikantaa itseäni. Alkuun sattui vielä rengasrikkokin heti ensimmäisen rastin jälkeen, mutta arvioisin, että selvisin siitä alle kymmenessä minuutissa jatkamaan matkaa. Lopulta kaikki rastit oli kuitenkin haettu ja sain ajaa maaliin. Aikaa kului kaksinkertaisesti nopeimpaan naiseen verrattuna ja luonnollisesti selvitin radan kaikista radan läpi ajaneista heikoimmalla ajalla, mutta selvitinpä kumminkin!

 

 

Pyöräsuunnistuksesta en löytänyt ihan sellaista hauskuutta kuin cyclocrossista, mutta tässäkin huomasin kehittyväni jo yhden suunnistuskerran aikana, ehkäpä tätäkin tulee vielä joskus kokeiltua uudemman kerran! 





Kesän kisojen muistelua

Mikäs sen mukavampaa kuin menneen kesän muisteleminen, kun seuraavaan on vielä ihan riittävästi aikaa. Viime kesänä nautin ensimmäistä kertaa elämässäni kuuluisasta "opettajan pitkästä kesälomasta", joten sain urheilla mielin määrin, tai ainakin niin paljon kuin järkeväksi katsoin. Tässä yhteenveto kesän kisailuista, joita pääsikin kertymään toukokuun puolesta välistä aina syyskuun puoleen väliin asti lähes joka viikonlopulle.

Toukokuussa osallistuin elämäni ensimmäiseen tempokilpailuun Nivalassa. Matkana 20km, joka taittui aikaan 31:32. Kisassa ei osallistujamäärillä juhlittu, vaan oli kahden naisen välinen koitos. Voitto irtosi vain muutamien sekuntien erolla enne Kälviän Tarmon Maria Jyräsaloa. Ajo tuntui kulkevan hyvin ja hyvillä fiiliksillä aloin odottelemaan kesälomaa.





Nivalan tempo. Kuva: Juha Kangaskokko
 

Toukokuun viimeisenä viikonloppuna ennen kesäloman alkua osallistuin vielä PK-Teamin järjestämään 6h polkaisuun. Tapahtuma on maastoajo, jossa ideana on kiertää  maastoon merkittyä rataa kuuden tunnin aikana niin monta kierrosta kuin kerkiää. Toiset ottavat tapahtumassa rennommin ja paistavat välillä makkaraakin, toiset ajavat koko 6h yhtäsoittoa. Itsellä tarkoituksena oli ajaa hyvä pitkä lenkki aerobisen kynnyksen tuntumassa ja tässä onnistuinkin hyvin. Tahkolle valmistautuva Orvolan Sari meni menojaan, kun itse ajelin toisena naisena maaliin. Niin, ja kivaa oli täälläkin!

6h ajoa edessä. Minut löytää vasemmasta laidasta.
Kuva: Katri Ellilä
 

Kesäkuun ensimmäisellä viikolla osallistuin keskiviikkona Kempeleen Köykkyrissä järjestettyyn XC-kisaan. Päätin mennä kisapaikalle pyörällä ja onnistuin kisapaikalle vievällä pyörätiellä kaatumaan ihan kunnolla, tuli telotttua niin olkapää, polvi, kuin pyöräkin. Polvessa on edelleen mukavat arvet tästä tapahtumasta. Haavat vaikuttivat pintaruhjeilta, joten laastaria jalkaan ja viivalle. Kisassa  hajoilin kunnolla vuorotellen pyörän kanssa, mutta maaliin pääsin viimeisten joukossa. Ei ollut kivaa.

Ruhjeet kerkesivät parantua muutaman päivän, kunnes olin taas viivalla. Triathlonkausi starttasi Hyvinkäällä Sprintin SM-kisoilla. Uinti meni heikosti, mutta vilkaisu edellisiin uintikertoihin, jotka olivat maaliskuussa kyllä antoivat tälle selityksen, muuten tuntui kulkevan kivasti, eikä märkivä polvikaan juuri haitannut menoa. Tuloslistalta löysin itseni sijalta 5.

Hyvinkäältä matka jatkui Porvooseen, jossa osallistuin seuraavana päivänä Porvoon ajoihin. Ryhmässä ajaminen pelotti taas vähän, mutta kisan edetessä luottoa alkoi löytymään ja ajaminen maistumaan paremmalle, maaliin pääsin 13. naisena pääjoukon mukana.

Seuraavana viikonloppuna vietin lauantain Jyväskylässä Laajavuori maratonilla huoltohommissa ja tuli siinä kisoja katsellessa ostettua uusi pyöräkin. Tai no, runko ja keula. Uusi maasturi alkoi rakentumaan Giant XTC advanced SL runkoon. Sunnuntaina oli sitten minun vuoroni kisata, kun osallistuin Oulujoen avovesikisaan. Matkana oli 2000m, joka sujui reilussa 29min ajassa, uimari Aino Erkinaron voittaessa kisan 40 sekunnin erolla.

 

 

Tästä se lähti rakentumaan.

Kuva:Jouko Kaarteenaho

 

Kesäkuun viimeinen viikkonloppu vietettiin Porissa maantiepyöräilyn SM-kisoissa. Perjantain tempossa ajoin hieman heikkojen alkuverryttelyjen jälkeen 28,4km niin lujaa kuin jaloista lähti. Aikaa kului vähän päälle 46min ja tuloslistalla olin 20. Lujempaa en olisi päässyt ja olin ihan tyytyväinen ajoon. Lauantaina Maantieajo lähti todella vauhdikkaasti liikkeelle, ja parilla ensimmäiselle kierroksella pelkäsin tippuvani porukasta koska tahansa. Meno kuitenkin taisi vähän rauhoittua tai sitten jalat tottuivat työskentelyyn. Loput kisasta meni siis helpommin ja loppukirissäkin irtosi 5.sija, johon olin todella tyytyväinen.

 

Heinäkuu alkoi kotikisoilla, kun OTC järjesti Oulun terwaetapit -etappikilpailun. Kisassa oli lauantaina 11km Tempo ja n.70km maantieajo, sekä sunnuntaina vielä korttelikilpailu. Kisa kärsi ainakin naisten osalta osallistujapulasta, mikä on harmi, sillä kisat ovat todella  hyvin järjestetty ja erityisesti korttelikisa on todella hienolla reitillä, palkinnotkin olivat asiallisia. Voitin kaikki osakilpailut ja kokonaiskilpailun ja kun Juhakin vei miesten kokonaiskilpailun nimiinsä saatiin tuplavoitto kotiin.

 

 

Viikonlopun palkintosaalista

Seuraavana viikonloppuna olin taas numerolapun kanssa viivalla, tälläkertaa OTC:n harjotustriathlonissa, jossa matkoina on 750m+18km+4,5km.  Kisa kulki loistofiiliksellä ja kunto tuntui hyvälle viikko ennen Joroisten puolimatkan SM-kisaa.

Harkkatriathlon

Kuva: Tiia Törrönen

Joroisissa kaikki ei sitten mennytkään ihan putkeen. Aallokko sekoitti pään ja mahan. Uinti oli pelkästään selviytymistaistelua rantaan. Voin vain kuvitella minua heikompien uimareiden ajatuksia tuolla uintiosuudella. Pyöräosuudesta selvisin yhden geelioksennuksen jälkeen kunnialla ja kohtuullisen hyvillä fiiliksillä loppuun, mutta energiaa en uskaltanut kunnolla ottaa ja sehän kostautui totaalisena hyytymisenä juoksussa. Ei kestänyt kunto siis loppuun asti, eikä ollut kivaakaan.

Joroisten pyöräosuudella

Kuva: Lasse Seppänen

Joroisten jälkeen kävin huoltohommissa XC-SM kisoissa, ja palauttelin Tampereella maastopyörälenkeillä muutamien päivien ajan. Seuraavana viikonloppuna oli todellinen pikamatka kuitenkin tiedossa: 400m+10km+5km. Kyseessä oli Oulaisten majakka triathlon, joka on todella kiva pieni kyläkisa. Tänä vuonna paikalle oli tullut jopa 30 triathlonistia kisailemaan. Uintiosuuden jälkeen sain olla hetken koko kisan kärjessä. Pyöräosuudella muutama mies pääsi ohi ja juoksu osuudella vielä muutama lisää, muun muassa Eskolan Sami, jonka kanssa oli pientä kisaa, koska hän oli kurittanut minua kuntopiirissään koko talven. Naisten sarjan siis kuitenkin voitin ja Joroisista tuntui palautuneen hyvin.

Elokuun ensimmäisenä viikonloppuna oli tarkoitus levätä ja harjoitella kohti Kuopiota, mutta kun kyytikin järjestyi Iisalmen yötriathloniin (Kiitos Jounille!) ja mieli teki kisata, niin jälki-ilmoittauduin taas viivalle. Kisa sujui hyvin ja tuntui mukavalle koko ajan. Juoksuosuudella Antikaisen Anni saavutti uhkaavasti, mikä pisti minun jalat sellaiseen juoksuvauhtiin, ettei ennen olekaan triathlonkisassa onnistunut. Voitto tuli siis tästäkin tapahtumasta, vaikka melkoisen lähelle Anni pääsikin. Luottavaisin mielin aloin herkistelemään kuntoani kohti Kuopiota.

Kuopio triathloniin lähdin luottavaisin mielin, mutta kaikki ei sujunutkaan niinkuin edellisinä viikonloppuina. Uinnissa en joutunut koville, ja pysyin helpon oloisesti Tiina Bomanin vauhdissa mukana. Pyöräily ei sitten ollutkaan enää niin helppoa, kiitokset Katjalle ja Miralle vetotöistä. Limaa alkoi irrota jo pyöräilyn aikana ja juoksuosuudella hengenahdistus oli jo niin suurta, että Ruohosen Anna, joka oli huoltajana matkassa joutui juoksemaan minulle avaavaa lääkettä, että pääsin maaliin. Syy hengenahdistukseen selvisi maanantaina, kun tulin flunssaan ja sitkeään yskään.

Kuva: Anna Ruuohonen

Parantelin yhden viikon ja viikonlopun flunssaa ja totuttelin työntekoon, mutta seuraavana viikonloppuna olin taas menossa. Ilmoittauduin Vuokatti MTB kisaan kisaa edeltävänä päivänä. Edellisvuoden kisasta ei varsinaisesti hyviä muistoja ollut. Reitin muistelin olevan raskas ja teknisesti todella vaikea, jossa pyörää sai kantaa useamman kilometrin. Mutta kuinka ollakaan, kuivan kesän jäljiltä reitti oli paljon nopeammassa kunnossa ja alla uusi, parempi maastopyrä, niin ajaminenhan oli oikeastaan kivaa! Reitti tosin oli edelleen raskas ja teknisesti vaikea, mutta ei siis NIIN raskas ja NIIN vaikea kuin edellisvuonna. Naisten pitkällä matkalla tulin yhden rengasrikon saattelemana kolmanneksi ja kisaan sisältyneen Vuokatin vaaran nousukisan voitin.

 

 

Kuva: Vuokatti MTB

 

 

Elokuun viimeisenä viikonloppuna minulla oli työpäivä lauantaina, mutta kerkesin siitä huolimatta osallistumaan Kemissä iltapäivällä järjestettyyn 5km Hanskin hölkkään. 5km taittui aikaan 21:45.Työpäivän jälkeen ihan kelpo suoritus. Oppilaitakin oli mukavasti kannustamassa reitin varrella. :)

Syyskuussakin oli vielä muutama kisa tiedossa. Tähtisadeajoista Jyväskylästä oli kotiin tuomisina 2.sija niin minulla kuin Juhallakin. Tähtisadeajot on kyllä hieno tapahtuma. Hyvät järjestelyt, upeat puitteet ja osalllistumismaksukin on vielä pystytty pitämään asiallisella tasolla. Tänävuonna kisa saatiin ajaa vielä täysin kesäkelistä nauttien, ja olipahan taas kivaa!

Kesän kisat päättyivät syyskuun loppupuolella kisattuun Kiiminki maratoniin, jossa juoksin puolimaratonin. Viikko ennen puolimaratonia oikean jalkani nilkkaan ilmestyi outoa kipua. Tulehduskipulääkeekuuri päälle varmuuden vuoksi loppuviikosta ja vielä kisa aamunakin täytyi ottaa särkylääke verryttelyjen jälkeen. Olisi ehkä pitänyt jättää juoksematta, mutta kun... Loppuajaksi tuli juostua puolikas aikaan 1:38:50 ja lujempaa en olisi kyllä sinä päivänä päässyt, oikeassa jalassa ei tuntemuksia ollut kisan aikana, mutta pariin viikkoon ei juoksu askelia kisan jälkeen tarvinnut ottaakaan.

 

Huh.. Tulipa pitkä teksti, mutta kylläpä noita kertyi kisojakin ihan kiitettävä määrä. Harmillisesti kisat, joista odotin eniten menivät vähän penkin alle, olisiko osasyy ollut juuri vähän liiankin suuri satsaus ja rentous ei säilynyt kisoissa.  Kiva kesä kuitenkin ja kunto tuntui koko kesän olevan hyvä.



Suvin blogi

Melkoisen kauan aikaa mietin blogin perustamista, mutta vasta nyt syysloman aikana  sain sen tehtyä. Luultavasti tänne jotain juttuakin kirjoittelen liittyen triathlon ja pyöräily harrastukseeni.

Olen 28-vuotias Oululainen urheilija, entinen uimari  ja nykyinen triathlonisti. Ammattiurheilija en toki ole, eli aikani ei mene vain urheillessa, vaan töissäkin  käyn. Työskentelen matemaattisten aineiden, eli matematiikan, fysiikan ja kemian aineenopettajana ja jottei aika kävisi pitkäksi aloitin tälle vuodelle myös terveystiedon opinnot.

Triathlonia kokeilin ensimmäisen kerran vuonna 2008, kun useamman vuoden kilpailutauon jälkeen kaipasin jotain tavoitteita ja haasteita kuntoiluani motivoimaan.  Heti ensimmäisen kisan jälkeen tiesin, että nyt olin löytänyt oman lajini.Vuosien varrella palkintokaappiin on muutama SM-mitalikin kertynyt, mutta ennenkaikkea triathlonin kautta olen saanut hyviä ystäviä ja tuttavia ja onhan tuohon sohvalle viereen löytynyt  mahtava avomieskin. Triathlon on antanut hienoja kokemuksia, itsensä ylittämistä, pettymistä, onnistumista, ja liikunnan riemua ja näistä kokemuksista tulen kirjoittelemaan täällä blogissakin.