Back in business

Pyörän päällä on taas täysi tohina päällä pienen telakkatauon jälkeen, joten täytynee muutenkin aktivoitua. Äitini ainakin on odotellut jo hyvän tovin blogipäivitystä ;). Jotta tarina etenisi kronologisessa järjestyksessä täytynee palata ensin kuitenkin toukokuuhun.

Naisten etappien jälkeen kävin mutkan kotona, mutta jo seuraavaksi viikonlopuksi matkasin Scotin kanssa Sveitsiin hankkimaan vähän kokemusta "oikeista kisoista". Reissuun lähtemisessä oli kyllä hieman säätämistä, mutta onneksi kiireiset työviikot takasivat sen, ettei stressiä kerennyt syntyä ja niinpä löysinkin itseni yhtäkkiä Sveitsin Chamista tutustumasta UCI 1.2. kategorian kisarataan.

Kisassa kierrettiin 12 kierrosta 9 kilometrin rataa, joka koostui yhdestä pidemmästä, noin kilometrin noususta ja yhdestä lyhyemmästä noususta. Tutstumiskierroksella ajattelin, että kisasta tulee tekemään haastellisen varmasti myös kapeat tiet, sillä suunnilleen puolet kierroksesta tien leveys vastasi suunnilleen Suomen pyörätien leveyttä ja nouseminen ryhmässä olisi ehkä haasteellista. Mitään ylitsepääsemättömän vaikeaa reitillä ei onneksi tuntunut olevan, joten ei muuta kuin kisaa odottelemaan.

Sveitsiläistä tietä.

Kisa-aamuna suuntasimme muiden Suomen tyttöjen kanssa hyvissä ajoin lähtöalueelle, jotta saisimme hyvät paikat jo lähtöön ryhmän kärjestä. Alkuverryttelyt jäivät käytännössä tekemättä ja siitä olin hieman huolissani. Oletus kuitenkin oli, että ainakin pari ensimmäistä kierrosta porukkaa harvennetaan ja vauhti olisi kova. Onneksi on ollut joskus vähän kiire porukkalenkkien lähtöön ja samalla on tullut harjoiteltua sitä, että suoraan kotiovelta aamupalan jälkeen käännetään mittari yli 40km/h lukemiin. Hyvältähän se ei ole tuntunut.
 

Lähtöä odotellessa

Lähtöä edelleen odotellessa.

Startti sujui epäilyistä huolimatta melko mukavasti kunnes 3km:n kohdalla tuli se ensimmäinen mäki vastaan. Kärjessä joltain tippui ketjut, mikä pakotti ottamaan vauhdit mäen juurella nolliin ja kiihdyttämään takaisin vauhtiin. Mittari kääntyi oitis maksimialueelle. Vähän valuin porukassa alaspäin, mutta muuten ei onneksi ollut mäen jälkeen hätää. Jo ensimmäisellä kierroksella kävi selväksi, että vauhti tulisi olemaan kisassa todella kova. Kapeat tiet eivät olleet oikeastaan ongelma, koska jo perusvauhti oli niin kova, että ei käynyt mielessäkään lähteä nousemaan porukassa. Kaksi ensimmäistä kierrosta ajo oli hieman levotonta, alamäessä jarru haisi ja näin muutaman lukkojarrutuksenkin, vaarallista touhua siis. Kolmannen kierroksen alussa oikealla puolellani tuli kasa, jonka jälkeen porukkaa varmaankin jonkin verran karsiutui, sillä ajo muuttui yleisesti paljon rauhallisemmaksi. Sinnittelin pääjoukon mukana 4,5 kierrosta kunnes jouduin mäessä aika limitille. Mäen päällä olin vielä porukan perällä, mutta mäen jälkeen alkaneeseen alamäkeen ja mutkaan en jaksanut kiihdyttää ja porukan takapää alkoi uhkaavasti kaikota kauemmas. Ajoin jonkun aikaa yksin, kunnes takaa tuli muutama aiemmin porukasta tipahtanut tyttö. Ajoimme vielä kierroksen jossain huoltoautojen välimaastossa siten, että pääjoukon häntä oli näkyvissä, mutta lopulta viimeinenkin huoltoauto ohitti meidät. Ryhmämme kasvoi reiluun kymmeneen henkeen ja yhdessä kohtuullisella vuorovedolla taotoimme matkaa kunnes tuomari helutti kymmenen kierroksen jälkeen lippua. Tuloksena siis oli DNF ja oma taso tuli kyllä selväksi kertalaakista! Tuomarin liputettua porukkamme ulos kerkesin sopivasti maalialueelle näkemään kuinka Suomen kovin pyöräilijä, Lotta Lepistö kiri ylivoimaisesti koko kisan voittoon!
 

Lotta voitti!

 

Vaikka maaliviiva jäikin tälläkertaa saavuttamatta oli reissu silti hyvä ja opettavainen. Ensikerralla pitää ainakin muistaa, että käyttää helpon hetken mielummin paikan kohentamiseen kuin porukan mukana rullailuun ja palautumiseen. 

 

Kisan jälkeen edessä oli raskas kotimatka, mutta parin päivän jälkeen olo oli jo kohtuullisen palautunut. Keskiviikkona ajelin jo kovaa treeniä maastossa ja suraavana viikonloppuna, toukokuun viimeisenä sunnuntaina, suuntasin Oulujokajon starttiviivalle tarkoituksena saada kovavauhtisia kilometrejä jalkoihin miesten kärjen mukana.

 

Kuva: Pekka Tahkola

Oulujokiajohan on paikallinen kuntoajo, jossa ajetaan ainakin paikallisten kuskien mielissä Oulun mestaruudesta, joten pääjoukossa on ihan kisameininki päällä. Ainut ogelma koko tapahtumassa on se, että tapahtumaan saa osallistua millä laitteella tahansa. Niinpä starttiviivalla on melko kaikenkirjavaa kansaa triathlonpyöristä nojapyöriin, mikä on mielestöni hieman kyseenalaista. Onneksi saattoajon jälkeen porukkaa harvennetaan ja tänä vuonna pääjoukon mukana matkasi vain yksi nojapyörä maantieajokkien seassa.

Alun vauhdinpidon jälkeen kisa eteni rauhallisesti ja siististi. Muutama irtiottoyritys nähtiin, mutta kaikki ajettiin lopulta kiinni. Viimeiselle neljälle kilometrille tultiinkin yhtenä joukkona vauhdin kiihtyessä selvästi maalin lähestyessä. Ajauduin maaliviivan lähestyessä ajamaan keskelle joukkoa ja vaikka näinkin joukossa epävakaata liikehdintää, en ymmärtänyt, että kohta rysähtää. Mutta niin vain 500 metriä ennen maalia edessä horjuttiin ja yhtäkkiä olikin joku edessäni suoraan vaakatasossa. Kerkesin mittarin datan mukaan vähän jarruttamaan vauhtia reilusta 50km/h noin 40km/h:iin, ennenkuin rysähti. Ilmalennon aikana kerkesin toivoa, ettei kovin moni satakiloinen kirisetä enää tule minun päälleni. Onneksi jälkeeni kaatui enää yksi mies ja hänkin toiselle puolelleni. Muut kerkesivät väistämään tilanteen, joten pahemmalta kasalta vältyttiin. Otin osuman vastaan vasemmalle kyljelleni ja hetken oli hieman hankalaa hengittää. Melko nopeasti pääsin kuitenkin istumaan ja koska paikalla oli lääkäreitä ei ambulanssiakaan jääty odottelemaan vaan ajettiin suorinta tietä OYS:iin. Viikon verran kylki vaati täyslepoa, mutta onneksi telakoituminen sohvannurkkaan jäi pelättyä lyhyemmäksi ja kolmeviikkoa tällistä olin jo viivalla Satakunnan ajoissa, helppoahan ajo siellä ei ollut, mutta jätetään raportti siitä reissusta seuraavaan kertaan. Nyt lenkille.

 

Kisakauden avaus Suomen keväässä

Kisakausi tuli avattua huhtikuun lopulla Turussa Simo Klimscheffskij:n muistoajojen ja Turun Sanomien kortteleiden merkeissä. Lähtökohdat kisaan lähtemiselle eivät olleet parhaat mahdolliset, sillä reilu viikko ennen kisaa olin vielä usean päivän kestäneessä kuumeisessa flunssassa ja mieli kisareissuun lähtemisestä vaihteli aina sen mukaan kun kuume nousi tai laski. Lopulta kun kuitenkin pääsin taas varovasti lenkkeilemään alkoi mieli kallistua vahvasti kisaan lähdön puolelle. Sitäpaitsi enhän ollut koskaan käynyt ajamssa näitä Suomen maantiekisojen kevätklassikoita, joten pitihän se lähteä, että tietää sitten mistä puhutaan. Järjestäjäkin tosin ilmeisesti oletti, että kaikkihan nyt Turun Toijaistenmäen tietävät ja reittikuvausta, saati kunnollista osoitetta kisapaikalle ei meinannut löytyä. No, pikkujuttuja nämä ja löysin kuitenkin paikalle ja reittikuvauksenkin olin saanut useastakin eri lähteestä. :)

SK-muistoajo

Kisa-aamuna lämpömittari näytti vain paria plus astetta, mutta taivas oli selkeä, joten ihan hyvillä mielin ajelin Tampereelta kohti Turkua ja Toijaistenmäkeä. Alkuverraillessakin sää tuntui ihan siedettävältä, kunnes 15 min ennen starttia tuli ihan kunnon sadekuuro jota jouduin pakoilemaan auton takaluukussa. Kisan aikanakin taivaalta tuli kaikkea mitä Suomen keväässä nyt voi tulla, eli vettä ja räntää nyt ainakin. Sään vuoksi mistään suuresta ajonautinnosta ja kisaamisen riemusta ei voinut siis varsinaisest  puhua ja kisa olikin lähes alusta asti vain maalin odotusta. Kisa noudatteli alusta pitäen kaavaa; kilsan mäki kovaa ylös, sitten kolme kilometriä alamäkeen ja tasaisella enemmän tai vähemmän rauhallisemmin. Ensimmäiset kierrokset menivät kivasti, mutta puolenvälin jälkeen alkoi kroppa kylmettyä jo toden teolla. Sykkeitä en saanut nostettua enää edes ylämäkeen kunnolla ja vaihteiden vaihtaminen tunnottomilla sormilla alkoi olla haasteellista. Lisäksi paleli niin paljon, että tärisin jo ajon aikanakin. Minkään asteista loppukiriäkään en saanut aikaiseksi vaan  ajoin maaliin ainoana ajatuksena päästä lämpimään. Sijoitus oli lopulta siis 7.

 

TS-korttelit. Kuva: Jari Birling

TS-kortteli

 Lauantain kisan jälkeen hotellilla kuraisia vaatteita ja vielä kuraisempaa pyörää tiskatessa käväisi ehkä pieni kateus mielessä niitä kohtaan, joilla mahdollisesti joku huoltaja hoiti tämän homman... Sunnuntai aamuna sää vaikutti hieman edellispäivää paremmalta ja verryttelin ihan mielissäni kortteliradalla. Kisahan oli todella lyhyt, muotoa 20min + 3 kierrosta, joten vauhtia pidettiin mukavasti  alusta alkaen yllä ja vaikka sade kasteli kisan aikana jälleen maan, ei kylmettyminen kerennyt vaivaamaan. Viimeisillä kierroksilla jäin porukassa aavistuksen liian taaksen, että olisin voinut taistella podiumpaikasta loppukirissä, mutta ihan kohtuullisissa asemissa pääsin kuitenkin maaliviivan ylittämään. Oma sijoitus oli lopulta 5, kun voittoon kiri Pia Pensaari. Kisaviikonlopun loppufiilikset kääntyivät onneksi lopulta positiivisen puolelle korttelikisan vauhdikkaista mutkiin kurvailuista johtuen, vaikka Suomen kevät ei ihan parhaita puolia kisaviikonlopulle tarjonnutkaan.

 

TS-korttelit. Kuva: Jari Birling.

 

Naisten etappiajot  13.-15.5.2016

Turun reissun jälkeen lenkkeilin muutaman viikon, kunnes toukokuun puolivälissä oli taas aika lähteä reissuun. Helsingissä järjestetyt naisten etappiajot olivat tänä vuonna saaneet UCI 2.2. kategorian statuksen joten lähdin innoissani katsomaan miten oma vauhti riittäisi vähän kovatasoisemmassa  kisassa. Kisaan oli tullut mukavasti kansainvälistä väriä mukaan metsästämään olympiavalintojen kannalta tärkeitä UCI-pisteitä. Mukana oli muun muassa Espanjan, Israelin ja Viron maajoukkueet.

UCI-luokituksen myötä en voinut ajaa kisaa OTC:n väreissä vaan pääsin lainaan AHH:n joukkueeseen. Oli kyllä melkoista luksusta olla osa isompaa joukkuetta, jolla oli oikein oma joukkueenjohtajakin. Lisäksi  huolto toimi ja tieto kulki. Itse piti vain ajaa.

 

AHH:n naisten etappien joukkue.
Kuva: Matti Ouvinen

Stage 1

 

Etapit alkoivat perjantaina Helsingin keskustassa baanalla ajetulla 2,7km:n mittaisella prologilla. Lyhyt, alle neljän minuutin happohyökkäys oli kyllä melkoisen hauska kilpailumuoto. Prologi onnistui omalta osaltani varmasti niin hyvin kuin sillä hetkellä oli mahdollista. Tuntui, että jaloista tuli hyvin teho ulos ja erityisen tyytyväinen olin käännökseen, jota en olisi voinut montaakaan senttiä enää nipistää tiuksemmaksi. Tasoerot alkoivat kuitenkin näkyä jo näinkin lyhyessä kisassa. Itsellä kertyi prologin voittaneeseen Sari Saarelaiseen jopa 25 sekuntia. Ja sehän on paljon se.  Hyvillä mielin jäin onnistuneen prologin jälkeen kuitenkin odottelemaan lauantain kisoja.

Tempoa baanalla.
Kuva: Matti Ouvinen

Stage 2

Lauantain kisapäivä alkoi 10km:n tempolla, joka saatiin sateen uhkasta huolimatta onneksi ajaa kuivassa. Reitti oli oululaisesta näkökulmasta katsottuna tempoksi melko kumpuilevaa maastoa ja paikoin mäkien päällä tuntui hieman raskaalta kiihdyttää pyörää taas vauhtiin. Muuten ajo meni ihan kivasti, vaikkei mitään suurempaa flowta päässytkään syntymään. Kovat menivät taas kovaa ja ero kärkeen oli järkyttävän suuri. Onneksi joitain jäi taaksekin, niin en ihan masentunut. ;)

 

Kuva: Matti Ouvinen

 

Stage 3

Tempon jälkeen iltapäivällä startattiin ensimmäiselle maantie-etapille. Kuiva sää oli vaihtunut tyypilliseen kevätsäähän, eli vesisateeseen ja edessä oli 82km etappi. Pukeutuminen herätti sateen vuoksi vähän keskustelua ja spekulaatiota. Turun kokemuksetkin olivat vielä itsellä muistissa. Lopulta onneksi vaatetus meni kohtuullisen nappiin, eikä pahempaa kylmettymistä päässyt tapahtumaan.

 

Kisa starttasi vauhdikkaasti Espanjan hallitessa kisaa useilla irtiottoyrityksillään. Kun kolmasosa kisasta oli ajettu meno rauhoittui ja loppukisan aikana suurempia irtiottoyrityksiä ei enää nähty. Maaliviivan lähestyessä alkoivat kaikki parannella asemiaan enkä itse päässyt enää nousemaan tarpeeksi ylös, että olisin päässyt edes osallistumaan koko kiriin. Opittavaa siis 10 henkeä suuremmassa massakirissä on.   Kisasta jäi kuitenkin sateesta huolimatta hyvä mieli Maijan kiriessä AHH:n joukkueesta kolmanneksi! Voiton loppukirissä vei Pia Pensaari. 

 

 

Vesisade-etappi.
Kuva: Matti Ouvinen

 

Stage 4

 

Viimeisenä etappina ajettiin 95km:n mittainen maantieajo. 10,5km:n kierros sisälsi kierroksen lopussa todella jyrkän nousun ja muuten enemmmän ja väliiin vähemmän kuumpuilevaa maastoa. Omat jalat tuntuivat jo todella väsyneiltä, mutta uskottelin itselleni että niin ne ovat muutkin jo väsyneitä. Alkuverryttelytkin jäivät vähille ja ensimmäisellä kierroksella maalimäki meinasikin koitua kohtaloksi. Sain kuitenkin ajettua pääjoukon onneksi pian kiinni ja tämän jälkeen usea kierros menikin vähän paremmin. Vähän maalimäessä aina tipahdin, mutta niin tipahti moni muukin ja pian päästiin yhteistyöllä aina takaisin pääjoukkoon.  Maalimäki kuitenkin jostain syystä kasvoi ja jyrkkeni kierros kierrokselta ja toiseksi viimeisen kierroksen alkaessa pääjoukon kiinniajo ei enää onnistunut. Pari viimeistä kierrosta ajoimme rauhallista tahtia noin kymmenen hengen porukassa maaliin sujoituksilla ynnä muut.

 

Tasoerot tulivat tosiaan tässä kisassa selväksi. Oli kuitenkin mukava ajaa ja testata miten vauhdissa pärjää. Lisäksi oli kiva olla osa isompaa (kuin yhden naisen)  joukkuetta ja sai siten iloita myös toisten onnistummisista, vaikka itsellä ei paras flow olisikaan ollut.

 

Grupettoa sunnuntain etapilla.
Kuva: Matti Ouvinen

 

Tulokset löytyy  Kari Mäkisen sivuilta

Kevään kootut selitykset

Hui, kevät lähestyy jo kovaa kyytiä. Varma kevään merkkihän nimittäin on, kun facebookiin tulee ensimmäiset päivitykset Etelä-Suomen maantielenkeiltä ja näinhän kävikin jo tällä viikolla. Oulun leveysasteilla sai kuitenkin nauttia vielä kirjaimellisesti hiihtolomasta, joka huipentui itselläni tänään nautinnolliseen 50km:n hiihtolenkkiin huippukuntoisilla hiihtobaanoilla.

 

Kyllä kelpaa hiihdellä.

Treenit siis rullaavat eteenpäin vaikka täällä blogissa onkin ollut hieman hiljaista. Nyt seuraakin sitten koottuja selityksiä, miksi näin on päässyt käymään.

 

Tammikuun alussa, joululoman jälkeen tuli kunnon pakkasjakso. Onneksi Kanarialta tuli haettua todella kova motivaatiopiikki, eivätkä pakkaset kovinkaan suuresti menoa hidastaneet. Oikeastaaan kävi päinvastoin, sillä stailasin olohuoneen traineriin kiinnitetyllä maantiepyörällä ja myös käytin sitä. Tein itselleni hienon nousujohteisen treeniohjelman ja noudatin myös sitä. Motivaatio oli kova, treenit rullasivat, eikä ollut aikaa kirjoitella blogia.

 

Harjoituskeskus

Tammikuun lopussa  sairastuin. Tavalliselta vaikuttanut flunssa pesiytyi keuhkoihin ihan huolella. Jouduin makoilemaan sängyn pohjalla kokonaisen viikon ja motivaatio laski kenties kuntoakin nopeammin. Ei tehnyt mieli siis kirjoitella blogia.

 

Helmikuussa pääsin aloittelemaan taas varovasti lenkkeilyä. Eihän se hyvältä tuntunut kun jaksaminen, saati vauhti eivät todellakaan olleet samalla tasolla kuin tammikuun alkupuolella. Kesti kauan aikaa, että teki mieli edes yrittää kovmpia treenejä. Tästä syystä myös lähipaikkakuntien perinteiset massahiihdot jäivät väliin, mikä toisaalta myös harmitti kovasti. Ei siis edelleenkään ollut mitään aihetta kirjoitella blogia.

 

Maaliskuun alussa alkoi jälleen näkymään lenkkeilyn iloa. Takana on nyt kaksi hyvää määräviikkoa, pääasiassa suksien päällä, mutta pyörälläkin on tullut tälläviikolla jo ajettua lähes 6h. Yhden viikonlopun vietin myös Rovaniemellä ystävän luona hiihtoleirin merkeisssä. Parin päivän sporttiviikonloppu  Ounasvaaran maisemissa, perinteistä hiiihdellen otti kyllä käsille, mutta virkisti kuitenkin erityisesti mieltä. Sen verran mukavaa meno on taas ollut, että tulevat viikonloput ovatkin vappuun asti varattu johonkin sporttiaktiviteettiin, kilapilukausikin alkanee jossain vaiheessa. Jospa blogiakin tekisi mieli taas kirjoitella enemmän.

 

Ounasvaran maisemissa.

Lenkkeilyä lähellä ja kaukana

Huh huh, kiirettä muka pitää. Vuosikin vaihtui jo ja edetään jo kovasti kohti uutta kesää ja kisakautta. Kilometrejäkin on kertynyt jalkoihin tällevuodelle jo mukava määrä pyörän päällä, mutta palataanpa kuitenkin vähän ajassa taaksepäin, sillä kaikenlaista urheilullista toimintaa tuli vielä viimevuonnakin harrastettua.

Marraskuun lopussa aloin odottelemaan jo kuumeisesti joulua, enkä vähiten siis siksi että taskuun hankittiin tuolloin lentoliput allaoleviin maisemiin.

 

Kanarian lenkkimaastoja

Joulun odotukseen kuului matkakuumeilun lisäksi tietysti myös perinteisiä juttuja, kuten pikkujoulujen viettoa. Tänäkin vuonna eräät pikkujoulut vietettiin Kempeleen Köykkyrissä, jossa tampattiin taas ylös-alas Köykkyrin laskettelurinnettä noin 500 metrin radalla. Kyseessähän oli jo viimevuonna testattu Köykkyri-Pre-X-mas-uphill-race. Ihan samanlaista flowta menoon ei löytynyt, mutta sen verran kiire oli taas rataa kiertää, että juomapullojen täydennykseenkin piti pyytää apua radan varrelle hulluutta katsomaan tulleilta kavereilta.

 

Jonossa ylös. Kuva:NUTS facebook

 

Neljään tuntiin kerkesin kiivetä Köykkyrin mäen ylös 61 kertaa ja matkaa kertyi reilut 31km. Nousuakin tuli mittarin mukaan 1840m, joka näillä tasamailla on jo melkoinen lukema. Koko pikkujouluhulluttelun ajan tamppasin rinnettä ylös-alas minkä kerkesin, mutta niin vain tästä huolimatta kolme naista kerkesi tampata vieläkin enemmän. Melko kovakuntoista sakkia oli paikan päällä, sillä neljännestäkin sijasta täytyi tosissaan pitää huolta. Keskisyke 167 kertonee, että ihan PK-lenkillä ei oltu. Rehellisesti sanottuna viimeiset kaksi ja puoli tuntia olivat melko vaikeita, mutta aika ilmeisesti kultaa muistot, sillä eiköhän sitä ensivuonna taas.. (Paikalla olijat kenties kertoisivat minun puhuneen ensivuodesta ihan jotain muuta)

Jalka nousi vielä viimeisillä minuuteillakin. Alamäkeen.
Kuva:NUTS facebook

 

Pian Köykkyrin mäentamppaushulluuden jälkeen päästiinkin sitten jo aloittelemaan hiihtokautta. Ensin Oulun Sankivaaran säilölumiladulla ja lopulta itsenäisyyspäivän aikoihin lyhyellä viikonloppuleirillä Syötteen maisemissa. Kyllä se hiihtäminen vain oli taas kivaa ja mielenterveyden kannalta on kyllä olennaista vaihtaa välillä vähän lajia.

 

Itsenäisyyspäivänlenkki Syötteellä hienossa kelissä.

Itsenäisyyspäivän jälkeen tuleva kahden viikon joululoma kanarialla alkoi tietysti kuumottelemaan jo kovasti mielessä ja lopulta saimmekin pakattua maantiepyörät laukkuihin ja kun joulukalenterista aukesi 21. luukku, nousi meillä lentokone kohti Gran Kanariaa.

 

Kahden viikon ajan aamut alkoivatkin sitten hieman lämpimämmissä olosuhteissa. Usein aamu lähti käyntiin parinkymmenen minuutin aamuhölkällä kameleita moikkaamaan. On muuten kohtuullisen paljon helpompaa käydä aamuherättelylenkillä, kun vaatekerroksia ei tarvitse pukea päälle kolmea. 

 

Aamulenkillä sai ihmetellä tällaisia kavereita.

Lyhyen aamulenkin jälkeen aamupala maistui ja kymmenen aikaan suunnattiin kohti päivän lenkkiä, jonka kesto oli yleensä 4-6h paikkeilla. Tasamaalenkeilläkin nousua kertyi väistämättä sellaiset 1000m, joten hieman tuli taas perspktiiviä siihen, mitä mäkinen maasto tarkoittaa.

Jouluaattona kiivettiin saaren korkeimmalle kohdalle, eli "Pallolle"
Korkeutta 1940m, lämpötila 10C
 

Paikalla oli muitakin suomalaisia ja saimmekin lenkeille yleensä seuraa muun muassa Lepistön  Lotasta ja Jyrkistä. Ei varmaan tarvitse erikseen mainita, että Juha siis sai enemmän seuraa Lotasta ja minä Jyrkistä :). Oli kuitenkin mukava huomata, että muutama lenkki pystyttiin ajamaan ihan porukallakin. Eihän ne toki mitään ala-PK:n huoltavia lenkkejä olleet minun mittarissani, mutta eivät onneksi mitään kohtuutonta raastoakaan.

 

 

Saaren pohjoisosassa kasvillisuus oli huomattavasti vehreämpää kuin eteläpuolella.

Viidentenä ajopäivänä tein ensimmäisen tehotreenin varsin onnistuneesti. Tämän jälkeen kropassa tapahtuikin jotain positiivista ja seuraavien päivien lenkit olivat ihan superhelpon oloisia. Aurinko paistoi, lyhyillä ajokamoilla tarkeni 1800 metrin korkeudessakin hyvin, maisemat olivat huikeita ja ajo maistui niin ylös- kuin alaspäinkin. Eipä siinä voinut kuin hymyillä.

 



Mikään mäki ei ollut niin kova, että hymy olisi hyytynyt.
(ainakaan jälkeenpäin ajateltuna)
  

Päivän lenkin jälkeen syötiin vähän ja käytiin  vähän kellumassa hotellin altaalla. Vesi oli kyllä lämmitetyssä altaassa ehkä vähän turhankin lämmintä palautumista ajatellen, mutta eipä tarvinut pohtia tarkeneeko altaaseen pulahtaa. Illalla sitten lisää ruokaa, lepoa, karttojen tutkailua ja uuden päivän speksausta.

Enemmän kuviokelluntaa kuin uintia.

Saaren eteläosan tiet tulivat kahden viikon aikana ajettua melko hyvin läpi ainakin toiseen suuntaan. Viimeiselle päivälle toki jätettiin vielä ajettavaa ja ajoinkin viimesen päivän kunniaksi Lepistön Jyrkin kanssa vielä superlenkin. Juhakin jaksoi ottaa alkuosan lenkistä rauhassa ja ajeli meidän mukana, mutta lähti sitten jossain vaiheessa menemään menojaan. Viimeiselle lenkille kertyi mittaa 150km, nousua sellaiset 3500m ja aikaakin kului 7h25min. Siinä tuli kyllä kirkkaasti ajettua ennätystiedot niin pyörän päällä vietetyssä ajassa kuin nousumetreissäkin. Kilometrejä on kertnyt enemmän ainakin kerran, mutta Ironmanin pyöräosuus ajettiinkin tasamaalla.

 

Tiukkaa serpentiininousua San Nicolasista ylöspäin.

 

Ja taas nousua. Vai olisko tuo sittenkin lasku?

 

Vielä viimeisen lenkin jälkeenkään hymy ei hyytynyt, vaikka 55h lenkkeilyä kahteen viikkoon kyllä kieltämättä hieman tuntui jaloissa. Ehkäpä hymyn piti kasvoilla reissussa tapahtunut seikka, josta viimeinen kuva kertokoon enemmän. :)

 

 

 

 

Gravel grindingiä ja trail runningia offseasonilla

Kisakauteni päättyi cyclocrossin SM:iin ja nyt muutamia viikkoja olenkin viettänyt virallista offseasonia. Joillekin, (aika monillekin) urheilijoille offseason  merkitsee lepokautta kilpailukauden ja uuden peruskuntokauden välissä, mutta minulle se on enemmänkin höntsäilyjakso ilman suunnitelmia.  Parilla viikolla treeni  ulkoilutunteja kertyikin reilusti yli 15, sillä en ymmärrä miksi pitäisi väkisin makoilla sohvalla, jos Föhntuuli hellii Suomea ja marraskuussa saa kerrankin nauttia lähes +10 asteen lämpötiloista ja aurinkoisista syysilmoista jopa Oulun korkeudella.

 

 

Pitkään jatkunut krossikausi päättyi juuri syyslomani kynnyksellä ja pitkän, tiukkoja tehotreenejä sisältäneen jakson jälkeen oli ihanaa, kun oli vihdoin aikaa ajella niin pitkään kuin huvitti ja ihan vaan minne nokka näytti. Vielä kun valoisaan aikaankin kerkesi ulkoilemaan, niin pitihän tilaisuus käyttää hyödyksi. Sohva ei muutenkaan kiinnostanut, kun tuntui, että kunto oli huipussaan, joten mielelläni otin ilon irti lenkkeilystä. Innostuin tutkailemaan karttojakin ja suuntasin parina päivänä uusille reiteille. Maantiepyörällä lenkkivariaatiot kotiovelta lähdettynä alkavat olla jo aika tuttuja, mutta sora- ja metsäteillä uusia teitä ja risteyksiä tulee vastaan vielä ihan lähelläkin. Piristää kummasti mieltä harmaanakin päivänä, kun maisemat ovat uusia ja ennestään tuntemattomia. Vielä kun tätä hommaa kutsuu muodikkaasti gravel grindingiksi, niin johan löytyi kokonaan uusi harrastuskin entisen sorateillä ajelun tilalle.

Suvilampi. Nimensä perusteella valikoitui kartalta tutustumiskohteeksi.
 

Koska aloin tänäsyksynä muodikkaaksi, niin gravel grindingin ohelle  oli otettava harrastusvalikoimaan myös trail running. Tänävuonna trail running lenkkien iloa edellisvuosien polkulenkkeihin verrattuna lisäsi kyllä lenkkiseura, jota sain Isokankaan poluille pariinkin otteeseen. Muuten polut eivät olleet muuttuneet miksikään ja meno tuntui yhtä hienolle kuin aiempien vuosien lenkeilläkin. Krossikauden jälkeen jalkalenkit ovat muutenkin jaksaneet innostaa taas paljonkin. Pyörän ja vaatteiden jatkuva pesu ei puolestaan ole jaksanut innostaa kovinkaan, joten jalkalenkki-innostukseen lienee tässä ehkäpä looginen selitys.
 

Isokankaalla marraskuussa

 

Pimeiden iltojen tultua olen innostunut  myös valolenkeistä (pyörän sotkeeentumista ei näe pimeässä) maastossa entisiä vuosia huomattavasti enemmän. Luulisin, että syynä on jonkin verran parantunut ajotekniikka, joten vauhtia uskaltaa pitää pimeälläkin. Valon kanssa ajelu tuo vielä jonkin käsittämättömän optisen harhan ja vauhdin tuntu on paljon suurempi kuin päiväsaikaan. Vieläkö lanseeraisi oman englanninkielisen termin valolenkeille, niin voisi olla oikein muodikas. Miten olisi   Dark trail biking? Hmm.. tässähän voisi olla vaikka markkinarakoa...

 

 

 

Ja jos joku on nyt huolissaan ja ajattelee, että nyt se tekee marraskuussa sankariviikkoja ja paras kulku on sitten tammikuussa, niin kerrottakoon, että olen kyllä siellä sohvallakin  kerennyt aikaa viettämään. Ihan mukava paikka se sohvannurkkakin on. Ainakin jos ulkona sataa vettä ja on pimeää ja kylmää.

 

#krossisyksy, SM-kisat

Oulun krossisyksy huipentui pari viikkoa sitten Heinäpään tutulla krossikukkulalla ajettuihin cyclocrossin SM-kisoihin. Kyseessä oli tietysti omasta näkökulmasta katsottuna aivan spesiaali tapahtuma, sillä harvoinhan sitä pääsee puolustamaan Suomen mestaruutta pyöräilymatkan päässä kotoa. Panostus kisaan oli edellämainituista syistä myös kohtuullisen kova ja Heinäpään rataa olikin tullut hinkattua pitkin syksyä lähes kyllästymiseen asti. Oulun avointen jälkeen kävi vielä sellainen hassu juttu, että seuraavan päivän "palauttavalla" lenkillä kävin huvikseen vielä katsastamassa muutamaa radan kohtaa ja jostain syystä päätin kokeilla menisikö reitin irtosorainen jyrkkä "tunkkausnousu" ajamalla ylös. (Kotona käydyllä keskustelulla naisten kyvyistä ajaa kyseinen nousu ylös ei ollut tietysti mitään tekemistä asian kanssa) Kylläpä sai muuten tuulettaa kun parin yrityksen jälkeen ajolinja löytyi ja nousu alkoi sujumaan!

Kisaviikollakin kävin vielä muutamaan otteeseen aistimassa radan tunnelmaa  ja kisa-aamuna jokainen mutka, välityksen vaihto, kiihdtys, jarrutus,  heinänkorsi ja irtokivi radalta olivatkin taatusti hallinnassa. Vielä kun verryttelyssäkin ajojalka tuntui herkälle ja kisakiekot tuntuivat kiihtyvän ihan naurettavan helposti, olin melko lailla parhaassa mahdollisessa iskussa asettumassa lähtöviivalle, mitä nyt ehkä vähän jännitti. Naisten lähtöön oli ilmoittautunut vain kourallinen kuskeja mikä vähän meinasi harmittaa. Enemmänkin olisi kyllä viivalle mahtunut, sillä nyt lähtö oli vähäisen osallistujamäärän vuoksi yhdistetty M-50- sarjan lähtöön. Nainen naista vastaan ajaminen olisi kyllä aina itselle mieluisampaa, mutta minkäs teet, kun ei viivalle enempää naisia ilmaantunut. Pienestä osallistujamäärästä huolimatta kovia nimiä mahtui kuitenkin lähtölistalle, mukana oli muun muassa tämän vuoden MM-mitalisti pyöräsuunnistuksesta ja SM-hopeaa ja maastomaratonilta ajanut Susanna Laurila, jota meinasinkin pitää kisasssa tiukasti silmällä.

 



Startti. Näytänkö ehkä jotenkin pieneltä?
Kuva: Tarja Kivirinta







Startin pamahdettua  liikkeelle kiihdytettiin hyvällä perusvauhdilla. Susanna otti vetovastuun letkasta, kun itse tyydyin peesailemaan tuttuja M-50 sarjan setiä. Mikäli kyseessä olisi ollut keskiviikkokrossit, olisin taatusti painanut kaasun punaiselle, mutta nyt sain hillittyä menohalujani ja seurailin letkaa, sillä nyt ajettiin ennenkaikkea sijoituksesta.  Loppuajalla, kierrosajoilla tai miesten voittamisella ei tälläkertaa ollut itselle mitään merkitystä, joten kisa oli jotenkin hyvin erityyppinen kuin aiemmat syksyn krossit.

 





Menossa mukana numerolla yksi :)
Kuva: Tarja Kivirinta





Heti ensimmäiseen loivaan nousuun Susanna näytti vahvuutensa ja ajoi nätisti letkan kärjessä reitin hauskimmalle ja toisaalta myös ankeimmalle osuudelle; nurmikkoshikaanilaskuun ja tunkkausnousuun. Itse tulin laskuun muutaman miehen perässä ja hieman meinasi ahdistaa, kun edellä menevät sedät hidastelivat laskussa ihan huolella, enkä päässyt laskemaan omaa vauhtiani. Lisäksi koska halusin ajaa tunkkausnousun ylös omaa linjaani jouduin jarruttelemaan vielä entistäkin enemmän, jotta miehet kerkeäisivät tunkkaamaan pyöriänsä. No, eipä mennyt ajamalla vaivalla harjoiteltu nousu, sillä miehiä oli tiellä ja jouduin jalkautumaan. Meinasi ahdistaa taas. Juoksuttamalla pyörä siis mäen päälle.



Pyörän tunkkausta tunkkausnousussa.
Kuva: Ville Wallenius

Susanna oli saanut mäkiosuudella pienen raon aikaan, mutta koska näin miesten letkan ajavan kovempaa, hillitsin taas omaa intoiluani  ja annoin miesten hoitaa vetotyöt. Mutkissa meinasi tosin ahdistaa kun vauhti tipahti tarpeettomasti nollaan, mutta suorilla peesissä istuskellessa energiaa säästyi. Puolen kierroksen maissa Susanna oli ajettu miesten toimesta kiinni ja huokaisin helpotuksesta. Ahdistus ajolinjaongelmista vaihtuikin hetkessä kiitollisuuteen M-50 sarjan miehiä kohtaan. 



Ensimmäisen kierroksen jälkeen ryhmä kasassa.
Kuva: Tarja Kivirinta

Toiselle kierrokselle lähdettäessä sama toistui lähes täydellisesti samoin; Shikaanilaskuun ja tunkkausnousuun Susanna sai raon, itse jäin pussiin miesten taakse, enkä päässyt ajamaan taaskaan alas, saati ylös ja taas miesten meno ahdisti. Mäen päällä pääsin kuitenkin taas peesiin, miehet tekivät työn ja Susanna saatiin taas kiinni ja taas sain olla kiitollinen miehille.



Jossain vaiheessa näköjään olin kuitenkin vetohommissa.
Kuva: Tarja Kivirinta

Kolmannelle kierrokselle lähdettäessä mentiin taas samalla kaavalla. Niin omissa kuin miestenkin jaloissa alkoi kuitenkin selvästi painamaan, letka rakoili ja ero Susannaan ei enää tullutkaan kiinni. Jälkikäteen miettiessä tässä vaiheessa  olisi voinut yrittää enemmän, vaikka rehellisesti sanottuna loputulos tuskin olisikaan muuttunut.



Todistettavasti tunkkausnousun pääsi myös ajamalla ylös.
Kuva: Mika Kankainen

Neljännellä kierroksella Susannan vauhti ehkä aavistuksen vielä kasvoi ja omani varmuudella hidastui, ero venähti jo pariinkymmeneen sekuntiin ja näköyhteyskin rakoili pahasti, miehistä ei enää ollut avuksi, mutta ainakin sain ajaa rataa omia ajolinjojani ja hetken oli ihan hauskaakin! :) Kannnustuksen puutteesta homma ei ainakaan jäänyt kiinni, sillä tunnelma kukkulalla oli aivan huikea!

Laskuunkin pääsi pari kertaa ihan omaa vauhtia. Ja se oli hauskaa se!
Kuva: Ville Wallenius

Viimeisen kierroksen sai vielä tosissaan yrittää ajaa eroa kiinni, mutta kun parisataa metriä ennen maalia näin Susannnan jo tuulettavan maalissa, rullailin loppuun ihan rentoa vauhtia. Takana ei nimittäin toisia naisia ollut ensimmäisen kierroksen jälkeen näkynyt, joten SM-hopea oli  varmistettu.

Maaliin rennosti rullaillen.
Kuva: Ville Wallenius

Hieno kisa ja vaikka  tavoite ei ihan täyttynyt, niin täytyy kyllä todeta, että järjestys taisi olla silti  maalissa ihan oikea. Hampaankoloon jäi kuitenkin sen verran, että parasta varmaan alkaa odottelemaan jo ensivuoden krossisyksyä.  Oman kisan jälkeen oli vielä aivan huippua nauttia krossitunnelmasta miesten kisaa seuraamalla. Väkeä ja meteliä Heinäpään kukkulalla oli kuin Alpe d'Huezilla, tunnelma oli kertakaikkiaan aivan huippuluokkaa ja vielä kun Juhakin kampppaili itsensä SM-pronssille, oli päivä loppujen lopuksi varsin onnistunut. Kiitos Krossikommuunille ihan huikeasta krossisyksystä. Tätä muistellaan vielä kauan ja ensi vuotta odotellaan jo!

Kuva: Ari Kakko

#krossisyksy, Oulun avoimet

Keskiviikkokrossit päättyivät Hiirosen etapille, mutta heti seuraavana lauantaina oli vuorossa  Oulun avoimet cyclocrossmestaruusskabat Heinäpään kukkulalla. Samalle viikonlopulle olin saanut todella houkuttelevan tarjouksen lähteä tutkailemaan naapurimaan krossiskeneä Tartoon ja Tallinnaan, mutta tälläkertaa kotikisa tulevan SM-kisan radalla vei voiton, sillä kauas tuntui olevan yksin nyt liian pitkä matka.

Lauantaina pävällä kulutin aikaa shoppailemalla ja kaupungilla kuljailemalla, sillä startti oli vasta iltapäivällä, eikä sentään lenkille viitsinyt lähteä. Täytynee todeta, että kaupoilla kiertelykin on kuitenkin yllättävän raskasta hommaa.

 

Iltapäivästä pääsin lopulta lähtemään kohti Heinäpään kukkulaa. Lämpömittari näytti olevan vain muutaman asteen plussan puolella, joten vaatetta sai pakata päälle ja reppuun vähintäänkin tarpeeksi. Lämmittelykierroksella olo olikin vielä jotenkin pullea ja kankea. Kuvittelin, että ehkä shoppailu oli vienyt tehot jaloista.

Lämmittelykierroksella tunsin itseni Michelin-ukon sukulaiseksi.
Kuva: Tarja Kivirinta

Starttiaika läheni yhtäkkiä hirveää vauhtia ja yhden lämmittelykierroksen jälkeen olikin jo kiire vähentämään vaatetta ja yhteiskuvan myötä hakemaan lähtöpaikkaa. Miten se aina tuleekin kiire, vaikka kuinka tarkasti miettii aikataulun etukäteen?



Lähtöön asettui noin 70 krossailijaa.
Kuva täältä

 

Otin lähtöpaikan taaempaa kuin aiemmissa etapeissa ja lähtö olikin melko rauhallinen. Ohi ei niin vain päässyt, vaan letkassa mentiin sitä vauhtia mitä mentiin. 

Lähdön jälkeen ei voinut paljon omaa vauhtia säädellä.
Kuva täältä

Alkuun oman vauhdin säätely oli siis vähän haussa ja puolen kilometrin starttiloopilla oli jopa ruuhkan tunnetta.  Ihan hyvään paikkaan olin kuitenkin sattunut asettumaan, sillä vaikka alkuun meno tuntui turhankin rauhalliseta, niin heti ensimmäisessä mäessä oma paikka alkoi löytymään. Lämmittelykierroksen jälkeen olin vähentänyt vaatetta pari kierrosta, joten liekö siinä syy kisa-adrenaliinin lisäksi, mutta pyörä tuntui liikkuvan huomattavan paljon paremmin kuin lämmittelykierroksen jälkeen odotin.

 

Juoksuesteissä oli jokakierroksella hyvä flow.
Kuva täältä

 

Pari ensimmäistä kierrosta meni mukavasti hyvävauhtisessa letkassa miehiä peesaillen, mutta kolmannelle kierrokselle letka karkasi ja sain ajella seuraavat kierrokset enemmän ja väliin onneksi myös vähän vähemmän itsekseni.  Vauhti pysyi kohtuullisen tasaisena ja meno oli mukavaa.

  

Nurmikkoshikaania.
Kuva täältä

En tiedä päästinkö itseni ehkä liiankin helpolla välillä, sillä parille viimeiselle kierrokselle sain jalkoihin lisää vauhtia, kun huomasin, että edellä ajavat selät alkoivat lähestymään. Niinpä parin viimeisen kierroksen teemana olikin aina vain uuden selän saavuttaminen. Vielä viimeisellä puolella kilometrilläkin saavutin yhden selän, jonka kanssa tulikin kamppailtua aina loppukiriin asti. Hyvää treeniä tuli siis myös loppukiristä, joka täpärästi kääntyi voitokseni.

 

Kuva: Tarja Kivirinta

Oulun avoimissa krossiskaboissa on tietysti jaossa mainetta ja kunniaa Oulun kovimpana krossailijana. Lisäksi koko krossicupista jaettiin palkinnoksi teemaan sopivat lehmänkellot  ja eniten pisteitä kerännyt krossailija palkittiin himoitulla kiertopalkinnolla sekä todella hienolla Chromen ajopaidalla. Paitojahan on valmistettu vain 100 kpl ja niitä voi saada vain palkinnoksi jostain pyörällä ajettavasta kisasta.

Ahkerat krossailijat saivat hienot lehmänkellot!
Kuva täältä


 

Tuo hieno Chromen ajopaita puettiin Juhan päälle ja minulle ojennettiin pysti, sillä olimme keränneet pisteitä saman verran. Arvatkaapa kumman ajopaitapinoon paita kuitenkin päätyi?

 



Kuva täältä

Aivan, viikkasin paidan minun ajopaitapinooni siniristipaidan päälle. Huomenna Heinäpäässä selviää keille cyclocrossin siniristipaidat kuuluvat ensivuonna. Jännittää.