Viikko sitten sunnuntaina ajettiinaas jokavuotinen 140km:n lenkki Helsingin olympiavelodromilta olympiavelodromille. Olin osallistunut Tour de Helsinkiin kaksi kertaa aiemminkin. Ensimmäisen kerran olin mukana jo 2009. Tuo vuoden 2009 kisa oli samalla ensimmäinen maantiekisani ja ensimmäinen yhteislähtöajo. Muistan kyllä vieläkin oman ihmetykseni, kun tajusin kuinka valtava hyöty ympärillä olevasta ryhmästä onkaan vauhdin ylläpitämiseen. Kisa sujui tuolloin muutenkin hyvin leppoisasti. Ajelin isossa ryhmässä ajon läpi neljään tuntiin, enkä nähnyt tai kuullut tuolloin yhtään joukkokolaria tai kaatumisia. Sijoituin kisassa toiseksi ja innostus maantiepyöräilykisoja kohtaan kasvoi tietysti räjähdysmäisesti. Reissu oli muutenkin tuolloin niin huippu, että seuraavana vuonna olin aivan innoissani lähdössä jälleen Helsinkiin kisaamaan. Ja nimenomaan siis kisaamaan, sillä vaikka kyseessä onkin kuntoajo, olen itse aina ajanut kuitenkin lähtökohtaisesti sijoituksista.
Vuoden 2010 Tour de Helsinki olikin sitten jotain aivan muuta kuin edellisen vuoden leppoisa ryhmälenkkeilyajo. Vältyin juuri ja juuri ties kuinka monelta kolarilta ja takaanikin kuului useaan otteeseen hiilikuidun kolinaa. Maalia lähestyttäessä tiesin ajavani ihan hyvillä sijoilla, mutta itsesuojeluvaisto voitti kilpailuvietin ja tärkeimmäksi prioriteetiksi nouskin maaliviivan ylittäminen ehjänä. Tässähän lopulta onnistuin, (sijoitus oli 7.) mutta maalissa vannoin, ettei ikinä enää!
"Ei ikinää" kesti neljän Tour de Helsingin verran, kunnes tänävuonna löysin itseni jälleen Velodromin kupeesta odottelemasta lähtöä. Kuopiossa maantiepyörä tuntui liikahtavan sen verran kivasti, että halusin vielä kertaalleen päästä testaamaan maantiekuntoa. Kisakalenterissa ei enää kuitenkaan ollut vaihtoehtoja jäljellä, joten Helsinkiä kohti vaan.
Muutoksia viidessä vuodessa oli tullut aika vähän. Oleellisin ero oli lähdössä, sillä lisenssikuskit saivat oman starttialueen. Kilpasarjan perään päästettiin huoltoautoletka ja ambulanssi ennen varsinaista kuntosarjaa. Ajattelin järjestelyn lisäävän ainakin omalle kohdalleni turvallisuutta, kun ympärillä olisi vain kisakuskeja, eipä tullut mieleen etten ehkä pysyisi pääjoukossa.. Starttijärjestelyistä annoin järjestäjille mielessäni plussapisteitä, kun olivat järjestäneet aivan kärkeen myös naisten elitelle oman pienen lähtökarsinan, joten lähtöä sai odotella rauhassa saattoauton takapuskuria katsellen.
Startin jälkeen ensimmäiset kilometrit ajettiin saattoajona ehkä vähän turhankin hidasvauhtisesti. Vauhdin piti olla 20km/h, mutta se oli ehkä 15km/h. Ihme, että tässä saattoajon aikana en nähnyt tai kuullut hiilikuidun kolinaa. Jarru kuitenkin haisi ja omasta paikasta sai pitää huolta jo ihan tosissaan. Vapaa vauhti alkoi noin 11km:n ajon jälkeen ja heti kerrasta mittari kääntyi punaiselle. Jojottelin miesten pääjoukon perällä 7km, kunnes muutamaan pieneen mäentöppyrään keuhkojen rajoitin tuli vastaan ja pääjoukon viimeisenkin miehen selkä alkoi loittonemaan. Vauhtia oli pakko tiputtaa rajusti, että sain hapen jälleen kulkemaan. Hetken jo ajattelinkin, että kisa oli tässä, mutta pian takaa tuli kuitenkin muutama mies joiden kanssa pääsin jatkamaan matkaa.
 |
| Kuva: Jari Birling Kuva täältä |
Pian muodostui pieni ryhmä, jossa oli mukana minun lisäkseni myös muutama muu nainen. Matka eteni ihan mukavasti, eikä keuhkojen rajoitinta tarvinut enää testata, vaikka vetotöitä sai tässä pienessä ryhmässä tehdä itsekin. En tiedä tarkalleen missä kohtaa takaa vyöryvä kuntosarjan pääjoukko nielaisi meidän ryhmän sisäänsä, mutta yhtäkkiä vetomiesten lisääntyessä vauhti nousi ja samalla ryhmän kasvaessa oma ajokin helpottui huomattavasti.
Siinä sitä sitten ajeltiin menemään. Miesten Kilpasarjan pääjoukosta oli tippunut kaikki naiset virolaista Liisa Ehbergiä lukuunottamatta ja ennen puoltaväliä olikin suurinosa naisista jälleen samassa ryhmässä. Kun maaliin oli jäljellä reilu 20km, aloin nostamaan itseäni pikkuhiljaa kohti kärkeä, jossa ajoivat naisista muun muassa Rosa Törmänen, Heini Salovaara ja Kirsi Väinölä. Ajattelin tuossa vaiheessa kuitenkin vielä pysyä näiden naisten takana. Heidän ei tarvitsisi vielä tietää, että siellä sitä ollaan. Enpä olisi arvannut, että tuo oli päivän viisain päätös, eikä siis sen takia, että olisin päässyt yllättämään lopussa, vaan jossain 10-15 km ennen maalia näin kuinka aivan kärjessä edessä rytisi. Siinä rakentui melkoisesta vauhdista kasa, johon joutuivat kaikki nuo kolme naistakin. Itse pääsin kiertämään kasan ja niin karua kuin se onkin, niin tässä vaiheessa lisättiin kaasua. Lopun kilometreillä kävin kilpailua ehkä enimmäkseen taas itsesuojeluvaiston ja voitontahdon kanssa, enkä oikein vieläkään tiedä kumpi voitti.
Yritin pitää huolta siitä, että ajoin melko kärjessä, mutta toisaalta itsesuojeluvaisto pakotti kapeassa rännissä ja lopun kortteliosuudella huutelemaan "varovasti!" -huutoja. Vielä vajaa kilometri ennen maalia näinkin yhden miehen ajavan jostain syystä suoraan tolppaan ja tekevän melkoisen ilmalennon törmäyksen seurauksena. Onneksi tähän miinaan ei tainnut muut ajaa, sillä tässä kohtaa oli hieman väljempää. Velodromille ja maaliin tulin lopulta kolmantena naisena muutaman sekunnin ryhmässämme ajaneelle Veera Väkevälle jääneenä. Voiton vei ylivoimaisesti miesten kilpasarjan pääjoukon mukana pysynyt virolainen Liisa Ehrberg.
Hyvästä sijoituksesta huolimatta kisasta jäi vähän huono maku. Muutama nainen ei päässyt koskaan ylittämään maaliviivaa, joten podium paikastakaan ei oikein jaksanut iloita. Lähinnä iloitsin siitä, että selvisin reissusta itse ehjänä maaliin. Myöhemmin korviini kantautui myös tietoja hitaammissa ryhmissä tapahtuneista kolareista ja vakavammistakin onnettomuuksista. Maalissa fiilis oli siis melko lailla sama kuin viisi vuotta sitten; ei koskaan enää! Saapa nähdä kuinka monta vuotta tämä tälläkertaa kestää. Tänään onneksi ajettiin kisa, jonka jälkeen fiilis on aina ollut päinvastainen. Vuosi oli tänään nimittäin taas vierähtänyt tähtisadeajoista. Tänään siis ajettiin ja ensivuonna varmasti taas!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti