Laturetkellä Haukiputaalla

Tänään tuli puettua jälleen numerolappu paidan päälle useamman kuukauden tauon jälkeen, kun Haukiputaalla hiihdettiin perinteinen laturetki; Haukipudashiihto. Sen verran kaukana oli hiihtely kuitenkin itsellä tässä tapahtumassa retkeilystä, että kaikki neljä huoltopistettäkin tuli 33km:n matkalla ohitettua melkoisella vauhdilla. Erityisesti retken lopussa oli kyllä ihan rehellinen kisataistokin itsellä päällä, sillä tässä taisteltiin sentään tosissaan meidän perheen hiihtomestarin tittelistä:)

 

Numerolappunen

Viikon aikana sääennuste lupaili sunnuntaille milloin mitäkin, väliin selkeää nollakeliä ja väliin taas räntäsadetta ja lämpöasteita. Jännän äärellä seurailin koko viikon mihin suuntaan ennuste kääntyy, sillä oma hiihtokalustoni on varsin rajallinen ja räntäsateeseen en olisi omalla suksikalustollani uskaltautunut. Loppuviikosta sääennuste alkoi loputa näyttää lupaavalta ja lopullisen päätöksen laturetkelle osallistumisesta tein perjantai-iltana. Päätös vaikutti lähinnä lauantain ohjelmaan ja maltoinkin ajella Ouluhallin ratavuorolla lauantai aamuna melko hyvin omaan, rauhalliseen tahtiin, vaikka mikään ei keskellä talvea olekaan hauskempaa kuin peesailla  miehiä ja kiertää 300 metrin ympyrää pyörällä n.40km/h nopeudella.

 

Sunnuntaina hyvin nukutun yön jälkeen pakattiin Juhan kanssa sukset autoon ja suunnattiin kisapaikalle Haukiputaan uimahallille. Ilmoittautumiset, muutamat vessakäynnit, tuttujen kanssa vähän rupattelua ja olikin aika suunnata kohti lähtöpaikkaa. Alkuverraa kävin hiihtämässä muutaman minuutin ja matkaakin kertyi verryttelylle lähes kilometrin verran. Mitäs sitä turhia lämmittelemään, edessä olisi kuitenkin 33km:n retki, joten eiköhän siinä lämmin kerkeä tulemaan;) Tosiasiassa tuli oikeasti vain kiire lähtöalueelle, että saisin edes jonkunlaisen lähtöpaikan. Lyhyenkin verryttelyn aikana kerkesin kuitenkin toteamaan sen tärkeimmän, eli sukset toimi hyvin ja keli tulisi olemaan hyvin nopea.

 

Toimiva suksi, joka oli käynyt ammattilaisen käsittelyssä

Starttialue vilisi taas tiukkoihin hiihtoasuihin pukeutuneita PRO hiihtäjiä, jotka olivat varmasti käyneet testailemassa ennen kisaa kymmentä pulvereilla ja napeilla voideltua suksipariaan. Minäkin olin yrittänyt laittautua PRO:n näköiseksi ja olin viritellyt tri-kisavyöhön geelit. Juomarepunkin olin ottanut mukaan, ettei huoltopisteillä tarvisi pysähtyä. Tästä huolimatta kaikki muut näytti taas tosi kovilta, ja en ollut enää ollenkaan varma kannattaako lähtöpaikkaa ottaa kovinkaan edestä. Juhaa en enää nähnyt starttialueella, mutta asetuin kuitenkin tutun selän, Orvolan Sarin taakse ja kuitenkin myös melko eteen. Ajattelin, että siinä Sarin perässä jos pysyisi niin hyvin menisi. No seuraavat viisi minuuttia siinä pysyinkin, kunnes startti klo 12:00 pamahti.



Startin jälkeen mittari kääntyi välittömästi punaiselle, kun tasatyönnöllä kiihdytettiin matkaan. Lähtösuora oli reilun sata metriä pitkä ja kääntyi sitten jyrkästi oikealle baanan samalla kaventuessa kolmasosaan leveydestään. Niinhän siinä sitten kävi, että mutkassa juuri minun edessä miehiä alkoi rakentaa kasaa ja minä jouduin kasan jatkoksi. Enpä olisi uskonut, että ensimmäinen kasa johon joudun tulee hiihto- ei pyöräkisassa! Selvisin kasasta onneksi melko nopeasti ja ehjällä kalustolla. Ystävällisiä miehiä päästi minut ohitseen ja pääsin mukavasti nousemaan sijoja ylöspäin. Reilun kilsan hiihdon jälkeen kuitenkin kömysin taas! Nyt oli ihan oma syy, kun aloin alikulussa varomaan hiekoitusta ja vaihtamaan hiihtolinjaa huolimattomasti. Ystävällisesti minut ohitseen päästäneet miehet tulivat tässä taas ohi. Hävetti sen verran paljon, että tyydyin sitten hiihtelemään letkan perässä johon kömyämiseni jälkeen päädyin. Vauhti oli ihan hyvää, mutta silti tuntui, että menohalua olisi ollut ehkä aavistuksen enemmänkin.

Vajaan kymmenen kilometrin jälkeen oli ensimmäinen ylämäki, joka meni melkolailla kävelyksi letkassa, mutta sitten 33km:n ja 18km:n reittien erkaantuessa väki väheni ja sai enemmän hiihtää omaa hiihtoa. Suksi luisti ja meno tuntui helpolta. Välillä sain joistain miehistä peesiapua, mutta vaikka suksi luisti itsellänikin hyvin, näytti se olevan monella miehellä vieläkin liukkaampi ja myötämäkeen tipuin aina letkasta.  Laturetken puolenvälin paikkeilla reitti käy mutkan Virpiniemen kilpaladuilla, joissa nousua ja laskua riittää. Ylämäet sujuivat itsellä jotenkin naurettavankin helposti ja kivuttomasti. Ylös pääsin hyvällä rytmillä hiihtämällä ja vieläpä sen verran nopeasti, että mitään kammohapotusta ei jalkoihin kerinnyt mäissä syntymään. Alamäissä sitten riitti enemmän tekemistä, kun vauhtia liukkaalla ladulla riitti, mutta taitoa askeltaa mutkiin ei. Muutama lasku menikin enemmän tai vähemmän jarrutteluksi tai vähintään selkä suorana laskemiseksi. Näitä pitäisi kyllä harjoitella!

 

Virpiniemen jälkeen hiihdin muutaman kilometrin kovempaa saadakseni edellä näkyneen miesten letkan kiinni. Saatuani tämän letkan kiinni vajaa kymmenen kilometriä ennen maalia, vilkaisin kelloa ja totesin, että oli aika evästauolle. Nappasin geelin vyöstä ja aloin työstämään sen syömistä, kun samassa takaa kuului tutut tsempit, kun Juha pyyhälsi ohi. Oli varmaan odotellut sopivaa iskunpaikkaa kun minä alan syömään;)  Kun selvisin evästauostani, oli eroa Juhaan tullut jo jonkin verran, mutta selkä oli näkyvissä. Sitten alkoi takaa-ajo! Väliin oli päässyt muutama mies, jotka sain ohitettua. Selkä näkyi edelleen, mutta en saanut eroa kirittyä. Juha puolestaan ohitteli taas muutamia miehiä, ja minä kohta perässä. Sain Juhan selän pidettyä näkyvissä varmaan n. 5km:n verran, mutta pari kilsaa ennen maalia erään hiihtosillan jälkeen olinkin yhtäkkiä yksin. Hetkeen ei näkynyt ketään edessä, eikä takana. Tiesin kuitenkin, että kaukana Juhan selkä ei ole, joten sain todella hyvin pidettyä vauhtia yllä. Hiihdin kyllä täysin omien taitojeni äärirajoilla. En kyllä niinkään kunnon, sillä sykkeet eivät edes lähennelleet anaerobista kynnystä. Keli vaan oli sen verran liukas, että en vain osannut hiihtää enää kovempaa. Maali lähestyi kovaa vauhtia, mutta kenenkään selkä ei. Maali tuli lopulta vastaan minuutin ja 14 sekuntia Juhan jälkeen ajalla 1:40:59. Vielä sai Juha pitää meidän perheen hiihtomestarin tittelin itsellään! Mutta katsotaanpa ensivuonna sitten!

Joltain satunnaiselta hiihtolenkiltä