Lenkkeilyä lähellä ja kaukana

Huh huh, kiirettä muka pitää. Vuosikin vaihtui jo ja edetään jo kovasti kohti uutta kesää ja kisakautta. Kilometrejäkin on kertynyt jalkoihin tällevuodelle jo mukava määrä pyörän päällä, mutta palataanpa kuitenkin vähän ajassa taaksepäin, sillä kaikenlaista urheilullista toimintaa tuli vielä viimevuonnakin harrastettua.

Marraskuun lopussa aloin odottelemaan jo kuumeisesti joulua, enkä vähiten siis siksi että taskuun hankittiin tuolloin lentoliput allaoleviin maisemiin.

 

Kanarian lenkkimaastoja

Joulun odotukseen kuului matkakuumeilun lisäksi tietysti myös perinteisiä juttuja, kuten pikkujoulujen viettoa. Tänäkin vuonna eräät pikkujoulut vietettiin Kempeleen Köykkyrissä, jossa tampattiin taas ylös-alas Köykkyrin laskettelurinnettä noin 500 metrin radalla. Kyseessähän oli jo viimevuonna testattu Köykkyri-Pre-X-mas-uphill-race. Ihan samanlaista flowta menoon ei löytynyt, mutta sen verran kiire oli taas rataa kiertää, että juomapullojen täydennykseenkin piti pyytää apua radan varrelle hulluutta katsomaan tulleilta kavereilta.

 

Jonossa ylös. Kuva:NUTS facebook

 

Neljään tuntiin kerkesin kiivetä Köykkyrin mäen ylös 61 kertaa ja matkaa kertyi reilut 31km. Nousuakin tuli mittarin mukaan 1840m, joka näillä tasamailla on jo melkoinen lukema. Koko pikkujouluhulluttelun ajan tamppasin rinnettä ylös-alas minkä kerkesin, mutta niin vain tästä huolimatta kolme naista kerkesi tampata vieläkin enemmän. Melko kovakuntoista sakkia oli paikan päällä, sillä neljännestäkin sijasta täytyi tosissaan pitää huolta. Keskisyke 167 kertonee, että ihan PK-lenkillä ei oltu. Rehellisesti sanottuna viimeiset kaksi ja puoli tuntia olivat melko vaikeita, mutta aika ilmeisesti kultaa muistot, sillä eiköhän sitä ensivuonna taas.. (Paikalla olijat kenties kertoisivat minun puhuneen ensivuodesta ihan jotain muuta)

Jalka nousi vielä viimeisillä minuuteillakin. Alamäkeen.
Kuva:NUTS facebook

 

Pian Köykkyrin mäentamppaushulluuden jälkeen päästiinkin sitten jo aloittelemaan hiihtokautta. Ensin Oulun Sankivaaran säilölumiladulla ja lopulta itsenäisyyspäivän aikoihin lyhyellä viikonloppuleirillä Syötteen maisemissa. Kyllä se hiihtäminen vain oli taas kivaa ja mielenterveyden kannalta on kyllä olennaista vaihtaa välillä vähän lajia.

 

Itsenäisyyspäivänlenkki Syötteellä hienossa kelissä.

Itsenäisyyspäivän jälkeen tuleva kahden viikon joululoma kanarialla alkoi tietysti kuumottelemaan jo kovasti mielessä ja lopulta saimmekin pakattua maantiepyörät laukkuihin ja kun joulukalenterista aukesi 21. luukku, nousi meillä lentokone kohti Gran Kanariaa.

 

Kahden viikon ajan aamut alkoivatkin sitten hieman lämpimämmissä olosuhteissa. Usein aamu lähti käyntiin parinkymmenen minuutin aamuhölkällä kameleita moikkaamaan. On muuten kohtuullisen paljon helpompaa käydä aamuherättelylenkillä, kun vaatekerroksia ei tarvitse pukea päälle kolmea. 

 

Aamulenkillä sai ihmetellä tällaisia kavereita.

Lyhyen aamulenkin jälkeen aamupala maistui ja kymmenen aikaan suunnattiin kohti päivän lenkkiä, jonka kesto oli yleensä 4-6h paikkeilla. Tasamaalenkeilläkin nousua kertyi väistämättä sellaiset 1000m, joten hieman tuli taas perspktiiviä siihen, mitä mäkinen maasto tarkoittaa.

Jouluaattona kiivettiin saaren korkeimmalle kohdalle, eli "Pallolle"
Korkeutta 1940m, lämpötila 10C
 

Paikalla oli muitakin suomalaisia ja saimmekin lenkeille yleensä seuraa muun muassa Lepistön  Lotasta ja Jyrkistä. Ei varmaan tarvitse erikseen mainita, että Juha siis sai enemmän seuraa Lotasta ja minä Jyrkistä :). Oli kuitenkin mukava huomata, että muutama lenkki pystyttiin ajamaan ihan porukallakin. Eihän ne toki mitään ala-PK:n huoltavia lenkkejä olleet minun mittarissani, mutta eivät onneksi mitään kohtuutonta raastoakaan.

 

 

Saaren pohjoisosassa kasvillisuus oli huomattavasti vehreämpää kuin eteläpuolella.

Viidentenä ajopäivänä tein ensimmäisen tehotreenin varsin onnistuneesti. Tämän jälkeen kropassa tapahtuikin jotain positiivista ja seuraavien päivien lenkit olivat ihan superhelpon oloisia. Aurinko paistoi, lyhyillä ajokamoilla tarkeni 1800 metrin korkeudessakin hyvin, maisemat olivat huikeita ja ajo maistui niin ylös- kuin alaspäinkin. Eipä siinä voinut kuin hymyillä.

 



Mikään mäki ei ollut niin kova, että hymy olisi hyytynyt.
(ainakaan jälkeenpäin ajateltuna)
  

Päivän lenkin jälkeen syötiin vähän ja käytiin  vähän kellumassa hotellin altaalla. Vesi oli kyllä lämmitetyssä altaassa ehkä vähän turhankin lämmintä palautumista ajatellen, mutta eipä tarvinut pohtia tarkeneeko altaaseen pulahtaa. Illalla sitten lisää ruokaa, lepoa, karttojen tutkailua ja uuden päivän speksausta.

Enemmän kuviokelluntaa kuin uintia.

Saaren eteläosan tiet tulivat kahden viikon aikana ajettua melko hyvin läpi ainakin toiseen suuntaan. Viimeiselle päivälle toki jätettiin vielä ajettavaa ja ajoinkin viimesen päivän kunniaksi Lepistön Jyrkin kanssa vielä superlenkin. Juhakin jaksoi ottaa alkuosan lenkistä rauhassa ja ajeli meidän mukana, mutta lähti sitten jossain vaiheessa menemään menojaan. Viimeiselle lenkille kertyi mittaa 150km, nousua sellaiset 3500m ja aikaakin kului 7h25min. Siinä tuli kyllä kirkkaasti ajettua ennätystiedot niin pyörän päällä vietetyssä ajassa kuin nousumetreissäkin. Kilometrejä on kertnyt enemmän ainakin kerran, mutta Ironmanin pyöräosuus ajettiinkin tasamaalla.

 

Tiukkaa serpentiininousua San Nicolasista ylöspäin.

 

Ja taas nousua. Vai olisko tuo sittenkin lasku?

 

Vielä viimeisen lenkin jälkeenkään hymy ei hyytynyt, vaikka 55h lenkkeilyä kahteen viikkoon kyllä kieltämättä hieman tuntui jaloissa. Ehkäpä hymyn piti kasvoilla reissussa tapahtunut seikka, josta viimeinen kuva kertokoon enemmän. :)

 

 

 

 

Gravel grindingiä ja trail runningia offseasonilla

Kisakauteni päättyi cyclocrossin SM:iin ja nyt muutamia viikkoja olenkin viettänyt virallista offseasonia. Joillekin, (aika monillekin) urheilijoille offseason  merkitsee lepokautta kilpailukauden ja uuden peruskuntokauden välissä, mutta minulle se on enemmänkin höntsäilyjakso ilman suunnitelmia.  Parilla viikolla treeni  ulkoilutunteja kertyikin reilusti yli 15, sillä en ymmärrä miksi pitäisi väkisin makoilla sohvalla, jos Föhntuuli hellii Suomea ja marraskuussa saa kerrankin nauttia lähes +10 asteen lämpötiloista ja aurinkoisista syysilmoista jopa Oulun korkeudella.

 

 

Pitkään jatkunut krossikausi päättyi juuri syyslomani kynnyksellä ja pitkän, tiukkoja tehotreenejä sisältäneen jakson jälkeen oli ihanaa, kun oli vihdoin aikaa ajella niin pitkään kuin huvitti ja ihan vaan minne nokka näytti. Vielä kun valoisaan aikaankin kerkesi ulkoilemaan, niin pitihän tilaisuus käyttää hyödyksi. Sohva ei muutenkaan kiinnostanut, kun tuntui, että kunto oli huipussaan, joten mielelläni otin ilon irti lenkkeilystä. Innostuin tutkailemaan karttojakin ja suuntasin parina päivänä uusille reiteille. Maantiepyörällä lenkkivariaatiot kotiovelta lähdettynä alkavat olla jo aika tuttuja, mutta sora- ja metsäteillä uusia teitä ja risteyksiä tulee vastaan vielä ihan lähelläkin. Piristää kummasti mieltä harmaanakin päivänä, kun maisemat ovat uusia ja ennestään tuntemattomia. Vielä kun tätä hommaa kutsuu muodikkaasti gravel grindingiksi, niin johan löytyi kokonaan uusi harrastuskin entisen sorateillä ajelun tilalle.

Suvilampi. Nimensä perusteella valikoitui kartalta tutustumiskohteeksi.
 

Koska aloin tänäsyksynä muodikkaaksi, niin gravel grindingin ohelle  oli otettava harrastusvalikoimaan myös trail running. Tänävuonna trail running lenkkien iloa edellisvuosien polkulenkkeihin verrattuna lisäsi kyllä lenkkiseura, jota sain Isokankaan poluille pariinkin otteeseen. Muuten polut eivät olleet muuttuneet miksikään ja meno tuntui yhtä hienolle kuin aiempien vuosien lenkeilläkin. Krossikauden jälkeen jalkalenkit ovat muutenkin jaksaneet innostaa taas paljonkin. Pyörän ja vaatteiden jatkuva pesu ei puolestaan ole jaksanut innostaa kovinkaan, joten jalkalenkki-innostukseen lienee tässä ehkäpä looginen selitys.
 

Isokankaalla marraskuussa

 

Pimeiden iltojen tultua olen innostunut  myös valolenkeistä (pyörän sotkeeentumista ei näe pimeässä) maastossa entisiä vuosia huomattavasti enemmän. Luulisin, että syynä on jonkin verran parantunut ajotekniikka, joten vauhtia uskaltaa pitää pimeälläkin. Valon kanssa ajelu tuo vielä jonkin käsittämättömän optisen harhan ja vauhdin tuntu on paljon suurempi kuin päiväsaikaan. Vieläkö lanseeraisi oman englanninkielisen termin valolenkeille, niin voisi olla oikein muodikas. Miten olisi   Dark trail biking? Hmm.. tässähän voisi olla vaikka markkinarakoa...

 

 

 

Ja jos joku on nyt huolissaan ja ajattelee, että nyt se tekee marraskuussa sankariviikkoja ja paras kulku on sitten tammikuussa, niin kerrottakoon, että olen kyllä siellä sohvallakin  kerennyt aikaa viettämään. Ihan mukava paikka se sohvannurkkakin on. Ainakin jos ulkona sataa vettä ja on pimeää ja kylmää.

 

#krossisyksy, SM-kisat

Oulun krossisyksy huipentui pari viikkoa sitten Heinäpään tutulla krossikukkulalla ajettuihin cyclocrossin SM-kisoihin. Kyseessä oli tietysti omasta näkökulmasta katsottuna aivan spesiaali tapahtuma, sillä harvoinhan sitä pääsee puolustamaan Suomen mestaruutta pyöräilymatkan päässä kotoa. Panostus kisaan oli edellämainituista syistä myös kohtuullisen kova ja Heinäpään rataa olikin tullut hinkattua pitkin syksyä lähes kyllästymiseen asti. Oulun avointen jälkeen kävi vielä sellainen hassu juttu, että seuraavan päivän "palauttavalla" lenkillä kävin huvikseen vielä katsastamassa muutamaa radan kohtaa ja jostain syystä päätin kokeilla menisikö reitin irtosorainen jyrkkä "tunkkausnousu" ajamalla ylös. (Kotona käydyllä keskustelulla naisten kyvyistä ajaa kyseinen nousu ylös ei ollut tietysti mitään tekemistä asian kanssa) Kylläpä sai muuten tuulettaa kun parin yrityksen jälkeen ajolinja löytyi ja nousu alkoi sujumaan!

Kisaviikollakin kävin vielä muutamaan otteeseen aistimassa radan tunnelmaa  ja kisa-aamuna jokainen mutka, välityksen vaihto, kiihdtys, jarrutus,  heinänkorsi ja irtokivi radalta olivatkin taatusti hallinnassa. Vielä kun verryttelyssäkin ajojalka tuntui herkälle ja kisakiekot tuntuivat kiihtyvän ihan naurettavan helposti, olin melko lailla parhaassa mahdollisessa iskussa asettumassa lähtöviivalle, mitä nyt ehkä vähän jännitti. Naisten lähtöön oli ilmoittautunut vain kourallinen kuskeja mikä vähän meinasi harmittaa. Enemmänkin olisi kyllä viivalle mahtunut, sillä nyt lähtö oli vähäisen osallistujamäärän vuoksi yhdistetty M-50- sarjan lähtöön. Nainen naista vastaan ajaminen olisi kyllä aina itselle mieluisampaa, mutta minkäs teet, kun ei viivalle enempää naisia ilmaantunut. Pienestä osallistujamäärästä huolimatta kovia nimiä mahtui kuitenkin lähtölistalle, mukana oli muun muassa tämän vuoden MM-mitalisti pyöräsuunnistuksesta ja SM-hopeaa ja maastomaratonilta ajanut Susanna Laurila, jota meinasinkin pitää kisasssa tiukasti silmällä.

 



Startti. Näytänkö ehkä jotenkin pieneltä?
Kuva: Tarja Kivirinta







Startin pamahdettua  liikkeelle kiihdytettiin hyvällä perusvauhdilla. Susanna otti vetovastuun letkasta, kun itse tyydyin peesailemaan tuttuja M-50 sarjan setiä. Mikäli kyseessä olisi ollut keskiviikkokrossit, olisin taatusti painanut kaasun punaiselle, mutta nyt sain hillittyä menohalujani ja seurailin letkaa, sillä nyt ajettiin ennenkaikkea sijoituksesta.  Loppuajalla, kierrosajoilla tai miesten voittamisella ei tälläkertaa ollut itselle mitään merkitystä, joten kisa oli jotenkin hyvin erityyppinen kuin aiemmat syksyn krossit.

 





Menossa mukana numerolla yksi :)
Kuva: Tarja Kivirinta





Heti ensimmäiseen loivaan nousuun Susanna näytti vahvuutensa ja ajoi nätisti letkan kärjessä reitin hauskimmalle ja toisaalta myös ankeimmalle osuudelle; nurmikkoshikaanilaskuun ja tunkkausnousuun. Itse tulin laskuun muutaman miehen perässä ja hieman meinasi ahdistaa, kun edellä menevät sedät hidastelivat laskussa ihan huolella, enkä päässyt laskemaan omaa vauhtiani. Lisäksi koska halusin ajaa tunkkausnousun ylös omaa linjaani jouduin jarruttelemaan vielä entistäkin enemmän, jotta miehet kerkeäisivät tunkkaamaan pyöriänsä. No, eipä mennyt ajamalla vaivalla harjoiteltu nousu, sillä miehiä oli tiellä ja jouduin jalkautumaan. Meinasi ahdistaa taas. Juoksuttamalla pyörä siis mäen päälle.



Pyörän tunkkausta tunkkausnousussa.
Kuva: Ville Wallenius

Susanna oli saanut mäkiosuudella pienen raon aikaan, mutta koska näin miesten letkan ajavan kovempaa, hillitsin taas omaa intoiluani  ja annoin miesten hoitaa vetotyöt. Mutkissa meinasi tosin ahdistaa kun vauhti tipahti tarpeettomasti nollaan, mutta suorilla peesissä istuskellessa energiaa säästyi. Puolen kierroksen maissa Susanna oli ajettu miesten toimesta kiinni ja huokaisin helpotuksesta. Ahdistus ajolinjaongelmista vaihtuikin hetkessä kiitollisuuteen M-50 sarjan miehiä kohtaan. 



Ensimmäisen kierroksen jälkeen ryhmä kasassa.
Kuva: Tarja Kivirinta

Toiselle kierrokselle lähdettäessä sama toistui lähes täydellisesti samoin; Shikaanilaskuun ja tunkkausnousuun Susanna sai raon, itse jäin pussiin miesten taakse, enkä päässyt ajamaan taaskaan alas, saati ylös ja taas miesten meno ahdisti. Mäen päällä pääsin kuitenkin taas peesiin, miehet tekivät työn ja Susanna saatiin taas kiinni ja taas sain olla kiitollinen miehille.



Jossain vaiheessa näköjään olin kuitenkin vetohommissa.
Kuva: Tarja Kivirinta

Kolmannelle kierrokselle lähdettäessä mentiin taas samalla kaavalla. Niin omissa kuin miestenkin jaloissa alkoi kuitenkin selvästi painamaan, letka rakoili ja ero Susannaan ei enää tullutkaan kiinni. Jälkikäteen miettiessä tässä vaiheessa  olisi voinut yrittää enemmän, vaikka rehellisesti sanottuna loputulos tuskin olisikaan muuttunut.



Todistettavasti tunkkausnousun pääsi myös ajamalla ylös.
Kuva: Mika Kankainen

Neljännellä kierroksella Susannan vauhti ehkä aavistuksen vielä kasvoi ja omani varmuudella hidastui, ero venähti jo pariinkymmeneen sekuntiin ja näköyhteyskin rakoili pahasti, miehistä ei enää ollut avuksi, mutta ainakin sain ajaa rataa omia ajolinjojani ja hetken oli ihan hauskaakin! :) Kannnustuksen puutteesta homma ei ainakaan jäänyt kiinni, sillä tunnelma kukkulalla oli aivan huikea!

Laskuunkin pääsi pari kertaa ihan omaa vauhtia. Ja se oli hauskaa se!
Kuva: Ville Wallenius

Viimeisen kierroksen sai vielä tosissaan yrittää ajaa eroa kiinni, mutta kun parisataa metriä ennen maalia näin Susannnan jo tuulettavan maalissa, rullailin loppuun ihan rentoa vauhtia. Takana ei nimittäin toisia naisia ollut ensimmäisen kierroksen jälkeen näkynyt, joten SM-hopea oli  varmistettu.

Maaliin rennosti rullaillen.
Kuva: Ville Wallenius

Hieno kisa ja vaikka  tavoite ei ihan täyttynyt, niin täytyy kyllä todeta, että järjestys taisi olla silti  maalissa ihan oikea. Hampaankoloon jäi kuitenkin sen verran, että parasta varmaan alkaa odottelemaan jo ensivuoden krossisyksyä.  Oman kisan jälkeen oli vielä aivan huippua nauttia krossitunnelmasta miesten kisaa seuraamalla. Väkeä ja meteliä Heinäpään kukkulalla oli kuin Alpe d'Huezilla, tunnelma oli kertakaikkiaan aivan huippuluokkaa ja vielä kun Juhakin kampppaili itsensä SM-pronssille, oli päivä loppujen lopuksi varsin onnistunut. Kiitos Krossikommuunille ihan huikeasta krossisyksystä. Tätä muistellaan vielä kauan ja ensi vuotta odotellaan jo!

Kuva: Ari Kakko

#krossisyksy, Oulun avoimet

Keskiviikkokrossit päättyivät Hiirosen etapille, mutta heti seuraavana lauantaina oli vuorossa  Oulun avoimet cyclocrossmestaruusskabat Heinäpään kukkulalla. Samalle viikonlopulle olin saanut todella houkuttelevan tarjouksen lähteä tutkailemaan naapurimaan krossiskeneä Tartoon ja Tallinnaan, mutta tälläkertaa kotikisa tulevan SM-kisan radalla vei voiton, sillä kauas tuntui olevan yksin nyt liian pitkä matka.

Lauantaina pävällä kulutin aikaa shoppailemalla ja kaupungilla kuljailemalla, sillä startti oli vasta iltapäivällä, eikä sentään lenkille viitsinyt lähteä. Täytynee todeta, että kaupoilla kiertelykin on kuitenkin yllättävän raskasta hommaa.

 

Iltapäivästä pääsin lopulta lähtemään kohti Heinäpään kukkulaa. Lämpömittari näytti olevan vain muutaman asteen plussan puolella, joten vaatetta sai pakata päälle ja reppuun vähintäänkin tarpeeksi. Lämmittelykierroksella olo olikin vielä jotenkin pullea ja kankea. Kuvittelin, että ehkä shoppailu oli vienyt tehot jaloista.

Lämmittelykierroksella tunsin itseni Michelin-ukon sukulaiseksi.
Kuva: Tarja Kivirinta

Starttiaika läheni yhtäkkiä hirveää vauhtia ja yhden lämmittelykierroksen jälkeen olikin jo kiire vähentämään vaatetta ja yhteiskuvan myötä hakemaan lähtöpaikkaa. Miten se aina tuleekin kiire, vaikka kuinka tarkasti miettii aikataulun etukäteen?



Lähtöön asettui noin 70 krossailijaa.
Kuva täältä

 

Otin lähtöpaikan taaempaa kuin aiemmissa etapeissa ja lähtö olikin melko rauhallinen. Ohi ei niin vain päässyt, vaan letkassa mentiin sitä vauhtia mitä mentiin. 

Lähdön jälkeen ei voinut paljon omaa vauhtia säädellä.
Kuva täältä

Alkuun oman vauhdin säätely oli siis vähän haussa ja puolen kilometrin starttiloopilla oli jopa ruuhkan tunnetta.  Ihan hyvään paikkaan olin kuitenkin sattunut asettumaan, sillä vaikka alkuun meno tuntui turhankin rauhalliseta, niin heti ensimmäisessä mäessä oma paikka alkoi löytymään. Lämmittelykierroksen jälkeen olin vähentänyt vaatetta pari kierrosta, joten liekö siinä syy kisa-adrenaliinin lisäksi, mutta pyörä tuntui liikkuvan huomattavan paljon paremmin kuin lämmittelykierroksen jälkeen odotin.

 

Juoksuesteissä oli jokakierroksella hyvä flow.
Kuva täältä

 

Pari ensimmäistä kierrosta meni mukavasti hyvävauhtisessa letkassa miehiä peesaillen, mutta kolmannelle kierrokselle letka karkasi ja sain ajella seuraavat kierrokset enemmän ja väliin onneksi myös vähän vähemmän itsekseni.  Vauhti pysyi kohtuullisen tasaisena ja meno oli mukavaa.

  

Nurmikkoshikaania.
Kuva täältä

En tiedä päästinkö itseni ehkä liiankin helpolla välillä, sillä parille viimeiselle kierrokselle sain jalkoihin lisää vauhtia, kun huomasin, että edellä ajavat selät alkoivat lähestymään. Niinpä parin viimeisen kierroksen teemana olikin aina vain uuden selän saavuttaminen. Vielä viimeisellä puolella kilometrilläkin saavutin yhden selän, jonka kanssa tulikin kamppailtua aina loppukiriin asti. Hyvää treeniä tuli siis myös loppukiristä, joka täpärästi kääntyi voitokseni.

 

Kuva: Tarja Kivirinta

Oulun avoimissa krossiskaboissa on tietysti jaossa mainetta ja kunniaa Oulun kovimpana krossailijana. Lisäksi koko krossicupista jaettiin palkinnoksi teemaan sopivat lehmänkellot  ja eniten pisteitä kerännyt krossailija palkittiin himoitulla kiertopalkinnolla sekä todella hienolla Chromen ajopaidalla. Paitojahan on valmistettu vain 100 kpl ja niitä voi saada vain palkinnoksi jostain pyörällä ajettavasta kisasta.

Ahkerat krossailijat saivat hienot lehmänkellot!
Kuva täältä


 

Tuo hieno Chromen ajopaita puettiin Juhan päälle ja minulle ojennettiin pysti, sillä olimme keränneet pisteitä saman verran. Arvatkaapa kumman ajopaitapinoon paita kuitenkin päätyi?

 



Kuva täältä

Aivan, viikkasin paidan minun ajopaitapinooni siniristipaidan päälle. Huomenna Heinäpäässä selviää keille cyclocrossin siniristipaidat kuuluvat ensivuonna. Jännittää.

 

#krossisyksy, stage 4-5

Stage 4, Ellinmaa

Raksilan krossejen jälkeen viikko hurahti taas vauhdilla. Syyskuun viimeisen keskiviikon etappiin krossiväen kokoontumispaikaksi oli määrätty Ellinmaa, joka on vuosikausia ollut tukikohtana kaikenlaisille pienille pyöräkisailuille. Ellinmaalla kulkeekin epävirallisen virallinen parin kilsan xc-henkinen maastopyörärata ja kyseisellä reitillä on tullut allekirjoittaneellakin testattua kuntoa kohtuullisen monta kertaa, niin numerolapun kanssa kuin ilmankin, joten siltä osin paikka oli hyvinkin tuttu. Krossia en kuitenkaan ollut koskaan Ellinmaalla päässyt ajamaan, sillä jos jonkinmoiset tekosyyt olivat olleet syynä Ellinmaan krossejen missaamiseen kohtuullisen monta vuotta.

Tänävuonna olin kuitenkin paikalla hyvissä ajoin ja tasan kuudelta startti jälleen saattelikin vajaat 90 krossailijaa 45 minuutin raastoon. Rata oli tuttua ja turvallista Ellinmaata, mikä tarkoittaa jatkuvaa nousua ja laskua sekä pitkiä polkupätkiä hiekkatieosuuksien välissä.  Ellinmaan radan hauskuus tulikin juuri pitkistä poluista, joilla ajaminen tuntui välillä jopa vauhdikkaalta. Vauhdin tuntu saattoi tosin  olla osittain optista harhaa, joka johtui reitin kapeudesta. Niin tai näin vauhti pysyi hyvin yllä, kun samaa vauhtia ajavia kilpakumppaneita hiillosti kokoajan selän takana.

 

Kuva: Suvi Hautamäki

 

Radalta löytyi tietysti myös jo tutuksi tulleet juoksuesteet, jotka oli astettu omasta mielestäni ehkä vähän nihkeästi ylämäkeen, eikä jalka meinannut niihin kunnolla alkuun nousta. Sanoisin, että jäi ehkä aavistuksen flow puuttumaan esteitä ylittäessä, mutta onneksi se näytti olevan raskasta muillekin ja  taisin itse olla lopulta kuitenkin voiton puolella esteiden ylittämisen sujuvuudessa, varsinkin kisan loppupuolella.

 

 

Ei meinannut jalka nousta yli. Kuva: ceesami

 

Ellinmaan rata oli kokonaisuudessaan vauhdikas, mutta ihan helpolla ei sielläkään kyllä päässyt. Ratamestari oli nimittäin pitänyt huolen, että aina alamäkien jälkeen tuli tiukkaa mutkaa ja vauhdit saatiin varmasti pois ennen ylämäkiä. Ilmaiseksi ei siis annettu mitään, mutta juuri jatkuvat kiihdyttelyt ja jarruttelut ovatkin se krossin hauskuus, kun samalla vielä saa ajaa oman ajotaidon rajoilla! Hauskaa oli siis taas ja ensimmäistä kertaa tälle syksyä ajo tuntui sujuvalta loppuun asti. Hyytymistä tai välikuolemaa ei tullut vastaan, mutta maali tuli, ehkä jopa liian aikaisin. Onneksi hauskuudelle oli tiedossa jatkoa vielä seuraavana keskiviikkonakin :)

 

Kuva: Mika Kankainen

 

Stage 5, Hiironen

Lämpimät syyskelit olivat vaihtuneet Ellinmaan etapin jälkeen yöpakkasiin ja päivälläkin ilma oli melko raikasta. Vaatetta sai siis pukea päälle reippaammin, kun suuntasin syksyn viimeisiin keskiviikkokrosseihin Hiirosen Käpälämäkeen. Pienten ylimääräisten seikkailujen jälkeen löysin lopulta Käpälämäelle ja kerkesinpä käydä vähän aistimassa radan tunnelmaakin, ennen kuin startti kajahti. Ensimmäinen kierros meni letkassa ajellessa varsin mukavasti, rataan pääsi enemmänkin tutuksi ja kroppakin alkoi lämpenemään. Olihan se rata kyllä taas taattua laatua. Oli polkua, mutkaa, jarruttelua, kiihdyttelyä, hiekkaa, nurmikkoa, asfalttia, jäätä, liukasta, pitävää ja lähes kaikkea mahdollista! Olin ottanut taas lähtöpaikan tutun renkaan takaa toisesta rivistä,  joten olin lähdön jälkeen melko kärjessä letkaa, mutta jo ennen puolta kierrosta kiireisemmät pääsivät kohtuullisen jyrkässä soranousussa helposti ohi. Toiselle kierrokselle lähdin kuitenkin hyvissä asemissa, mutta vauhdikkaan laskun jälkeen tein virheen jäiseen ylämäkeen; ei riittänyt enää reidessä vääntö, eikä renkaissa pito, joten jouduin jalkautumaan. Ongelma vain oli se, että kengätkään eivät pitäneet ja vajaan metrin eteneminen tuntui hetken lähes mahdottomalta, kun pitoa ei ollut kengän, saati renkaan alla. Hah, oli varmaan melkoinen näky kun yritin sutia mäkeä ylös, onneksi kuvamateriaalia ei ole tilanteesta näkynyt. Kun pääsin takaisin pyörän päälle ajo alkoi sujumaan pian ihan mukavasti ja jälleen löytyivät tutut kisakumppanit, joiden takana matka eteni mukavasti.

 

 

Kuva: ceesami

 

Viimesellä kierroksella keskittyminen pääsi hetkeksi herpaantumaan, kun aloin miettiä iskun paikkaa edellä menevän selän voittamiseksi. Kun ajatus hetkeksi siirtyi meneillään olevalta polulta tuleville poluille, osui kampi kiveen ja pyörän hallinta oli muutaman sekunnin täysin kateissa.  Polun oikealla puolella oli metsää ja olin varma, että kaadun. En vieläkään käsitä miten onnistuin, mutta jotenkin pyörä ohjautui metsään puiden välistä. Kun vauhti vähän hiljeni sain tilanteen takaisin hallintaan ja koukkasin seuraavien puiden välistä takaisin polulle ja matka jatkui, huh.  Miten epäonnistumisesta, eli pyörän hallinnan täydellisestä menettämisestä voikin lopulta saada niin suuren onnistumisen tunteen? Edellä mennyt selkä karkasi, mutta sain kuitenkin kiristettyä vielä vauhtia itsekin metsäreissun jälkeen, joten maaliin pystyi ajamaan hyvinkin tyyytyväisenä. Keskiviikkokrossit loppuivat, mutta vielä on krossisyksyä jäljellä Oulun avoimien ja SM-kisojen merkeissä. jes!

 

#krossisyksy, stage 1-3

Stage 1,  Heinäpää

Oujee, Oulun krossisyksy starttasi pienen odottelujakson jälkeen lopulta syyskuun toisen viikon keskiviikkona oululaisittain jo legendaarisella Heinäpään krossiradalla. Oulun krossiskenen huhuttiin kehittyneen uusiin sfääreihin vuoden aikana, joten odotusarvot ensimmäisiä krosseja kohtaan oli jo melkoisen korkealla.

Lopulta kun krossikauden avaus oli käsillä suuntasin työpäivän jälkeen Heinpäähän, jossa krossailijoita; tuttuja ja todella paljon myös tuntemattomia pyörikin jo pyörineen ympäriinsä. Numerolappuja kiinniteltiin pyöriin, renkaiden paineita tarkasteltiin  ja pian alkoi itsellänikin tuntua yhtäkkiä mahan pohjassa jotain kummaa. Oliko siellä pientä jännitystä?  Muutamaa minuuttia ennen kuutta huikea määrä, tarkemmin sanottuna 91 krossailijaa asettui lähtöasemiin ja startin tapahduttua liikkeelle lähdettiin... no...täysiä tietty! Noin sekunti startin jälkeen syke hakkasikin jo maksimialueella ja pysytteli siellä seuraavat kaksikymmentä minuuttia. 

 

 

Kuva: Katri Ellilä
 

Puolenvälin kieppeillä itselleni iski pieni välikuolema, jota kesti parin kierroksen verran, kunnes viidennen kierroksen loppupuolella vilkaisu taakse kertoi, että kärjessä ajanut Juha lähestyi kovaa vauhtia ja oli ottamassa kierroksella kiinni. Järkevästä ajattelusta ei ollut tietoakaan ja siinähän tuli vedettyä melkoiset loppukirit  toiseksi viimeisellä kierroksella. Ihan vaan että saisi jatkaa tuskaa vielä vajaan kymmenen minuutin ja kierroksen verran. Pääsin kuin pääsinkin viimeiselle kierrokselle viimeisenä lähtijänä parin sekunnin turvin ja ihme ettei maitohappoja tullut korvista ulos! Viimeinen kierros olikin sitten yllättäen hieman tuskaisa, eikä puristusta enää löytynyt kun takaakaan ei enää ketään ollut tulossa. Krossailu oli kuitenkin ilmeisen hauskaa, sillä 45 minuutin kisassa viihdyin kisaradalla kaikista krossailijoista parhaiten, 53 minuutin verran.
 

                                             Kuva: Mika Kankainen
 

Olipahan se taas krossia! Huhupuheet krossiskenen kehittymisestä eivät pettäneet, sillä olihan siellä livestreamia, online tulospalvelua, kannustajia, valokuvaajia ja tietysti ihan mieletön määrä krossalijoita. Rata oli taattua laatua tuttuine nurmikkoshikaanilaskuineen, tiukkoine ylämäkineen ja juoksuesteineen. Kerrassaan huippua meininkiä!

 

 

Kuva: Katri Ellilä
 

Stage 2, Kuusisaari

Heinäpään etapin jälkeen alkoi fillarifoorumin krossisyksy topikissa pelottelu seuraavan keskiviikon korssejen hiekkaesteistä. Katsoin opetusvideota hiekalla ajamisesta korvat höröllään usempaan kertaan ja ennen seuraavaa keskiviikkoa kuvittelin tietysti hallitsevani hiekkarannalla ajon salat vähintään täydellisesti. Luottavaisena ja innoissaan saavuin siis Kuusisaareen hyvissä ajoin testailemaan radalle internetin oppeja. Olihan sinne radalle tosiaan saatu sitä hiekkaa! Huh huh, olisi kyllä vähempikin riittänyt ja tutustumiskierroksen perusteella oli kyllä heti selvää, että pyörää saa juoksuttaa ainakin pisimmällä hiekkaosuudella, parit helpommat menivät vielä ihan kohtuudella ajamalla, mutta kyllähän niissäkin tekemistä riitti. 

Kuva täältä

 

Muutamaa minuuttia ennen kuutta oli 87 krossailijaa jälleen valmiina koitokseen. Eturiviin ei ollut lähdössä tunkua, joten otin lähdössä paikan Juhan takarenkaan tuntumasta, eipä siihen muitakaan tullut, vaikka huudeltiin kyllä, että tilaa on. 
 

Kuva: Mika Kankainen

 

Startti tapahtui vauhdikkaasti loivaan alamäkeen ja kiireisiä miehiä tunki ohi. Reitin kaventuessa ensimmäiselle polulle joku kiireessä oleva kiilasi poikittain eteeni aiheuttaen tietysti ensimmäisen kasan ja tukkien polun. Itse onnistuin jotenkin kummasti pysymään jaloillani, vaikka pyörä ottikin osaa kasaan. Pienet kiukut tietysti siinä tuli, vaikka pääsinkin jatkamaan matkaa muutamassa sekunnissa. Polun jälkeen oli hiekkaosuus, joka meni tutustumiskierroksella ajamalla läpi. Mutta huh huh, siellähän olikin nyt liikkuvia esteitä ja valitettavasti minustakin tuli sellainen, sillä väistäessäni törmäystä edellä menevään, perääni ajettiin ja pian tutkinkin hiekkarannan koostumusta vähän turhan läheltä. No, kuuluu lajin luonteeseeen ja pian olin taas pystyssä ja matka jatkui hyppäämällä pyörän selkään. Ongelmia matkan jatkumiseen kuitenkin oli, sillä jalat pyörivät tyhjää. Siinäpä sitä sitten piti vetää sivuun ja asentaa ketjua paikalleen. Ihan nopsaanhan sekin sujui, mutta liikkuvia krossiesteitä oli melkoisesti ja väliin oli vaikea tunkea, saattoipa siinä tulla pienet kiukut muillekin kuin minulle ;)Kun matka lopulta jatkui, alkoi ajo sujumaan ihan mukavasti. Pääsin pian rytmiin ja löysin samaa vauhtia ajavia kavereita. Hiekkapätkät toivat haastetta paitsi upottavan hiekan, myös liikkuvien krossaajaesteiden muodossa, polut olivat vauhdikkaita ja juoksuesteet aina yhtä hauskoja.

 

Kuva: Mika Kankainen
 

Parasta radassa oli kuitenkin kun kierros vei sisään Kuusisaaren paviljongin discoon, jossa kunnon ysärimusiikki soi ja discopallo loisti! Huikeaa! 

Ihan oikea krossidisco!
Kuva täältä
 

 

Tässä vielä Janne Karhun viedokooste Kuusisaaren krosseista. Videon lopussa krossaajien iloiset ilmeet oikeasti tiivistävät tämän homman luonteen parhaalla mahdollisella tavalla ja mikä parasta; aina tulee uusi keskiviikko!




 

 

Stage 3, Raksila

Kun viikko oli jälleen vierähtänyt kokoontui krossiväki Raksilaan. Menomatka Raksilan krossipuistoon tuntui itselläni kovin nihkeältä. Ruoka painoi mahassa, eikä yhtään tehokkaampaa polkaisua olisi tehnyt mieli ottaa. Pakkohan se oli kuitenkin vähän yrittää ja tästähän seurasi pienimuotoinen tyhjennysharjoitus. Olo onneksi  parani tyhjennyksen jälkeen hetkessä ja ajojalkaan tuntui taas löytyväm virtaa. Tutustumiskierroksen jälkeen pientä huolta aihetti enää radalla ollut nurmikkolasku, sillä treenikierroksella olin saanut pyöräni pysähtymään vain juuri ja juuri ennnen radanmerkkausnauhaa takarenkaan liiraillessa koko laskun ihan omia reittejään. Eipä tässä muuten mitään hätää olisi ollut, mutta mieleen kuitenkin nousi ajatus siitä, että ehkä reilun sadan krossailijan joukossa olisi muutama muukin lisäkseni jolla pyörä ei välttämättä kyseisesssä laskussa olisi ihan täysin hallinnassa. Tämä ajatus takaraivossa tuli ensimmäisen kierroksen alkupuolisko otettua kerrankin ihan kunnolla rauhassa ja ehkä vähän mamoiltuakin. Mamoilu laskuun kuitenkin kannatti, sillä koin ahaa -elämyksen etujarrun käytöstä kyseisessä laskussa ja loputkin kierrokset lasku meni varsin mallikkaasti, mitä nyt kerran piti vähän irrottaa jalkaa, kun edellä otettiin lähempää tuntumaa nurmikkoon. Onnistuin silti itse päätymästä kyljelleni näihin kuviin! (Hih, vahingon ilo on paras ilo)

 

 

Kuva: Mika Kankainen
 

Kun ensimmäisen kierroksen nurmikkolaskusta  oli päästy olikin sitten aika painaa kaasu pohjaan ja sykekin pomppasi nätisti reilusti maksimialueen puolelle. Muutaman ajetun kierroksen jälkeen maitohapot olivat vallanneet jo jokaikisen lihaksen ja kuvittelin maalin jo pian pelastavan, kunnes kierroslaskennassa huudeltiin että 7 jäljellä! Huh huh, meno oli jo aika tuskaisaa. Puolenvälin kieppeillä menoa oli lopulta vähän hellitettävä. Pieni helpotus tehossa ja yhtäkkiä radan hauskuudesta kerkesikin alkaa oikeasti nauttimaan! Siellähän oli kierros kierrokselta niljakkaampaa nurmikkoshikaania, droppeja ylös ja droppeja alas! Oli myös tiukkaa kurvia ja pidempää suoraa, jossa sai kiihdytellä peeseihin lepäämään. Juoksuesteetkin tietty löytyivät! Viimeiselle kierrokselle löytyi vielä uudestaan puristustakin vähän enemmän ja loppukirikin onnistui ihan nappiin ja pääsin vielä viimeisellä metrillä sentillä kuittaamaan yhden selän. Olispa taas pian keskiviikko!

 

Kuva: Katri Ellilä

 

Maastopyöräilynautintoa

Syksy on näyttänyt viimeiset viikot parastaan ja lenkkeilystä on päässyt nauttimaan todella hienoissa ja lämpimissä syyskeleissä! Tänään sitten toisaalta satoi ja oli hyvä syy siis sohvalla loikoiluun ja menneiden fiilistelyyn. Helsingin reissun jälkeen pakkasin maantiepyörän lopullisesti talven viettoon ja lenkit ovat suuntautuneet crossarilla sorateille tai maasturilla poluille. Kuntokin on tuntunut olevan paremmalla tasolla kuin viimesyksynä ja lenkeillä on tullut pidettyä välillä ihan hyvääkin kyytiä, ihan vain ajamisen ilosta.

Viikko Helsingin reissun jälkeen suunnattiin kohti Jyväskylää, kun luvassa oli itselle jo perinteeksi muodostuneet Tähtisadeajot. Saarenmaan kyläkoululle oli taas kokoontunut maaastopyöräihmisiä useampi sata ja alkoihan se ennen lähtöä vähän jännittääkin. Lähtö tapahtui kerrankin rauhassa ja saattoauton perässä ajettiin jopa useampi sata metriä jarruja painellen. Lähtöauton kiihdytettyä loppui perinteisesti alamäessä välitykset kesken ja porukkaa lappoi ohi, vaikka kadenssi pyöri varmasti melko hurjissa lukemissa. Onneksi alamäen jälkeen tulee aina ylämäki ja pääsin korjaamaan tilannetta. Miehistä löytyi lähes koko ensimmäisen n.30km:n kierroksen ajaksi peesiapua, mikä piti omaakin vauhtia hyvin yllä. Ajo kulki kerrassaan hyvin, kilometrit etenivät vauhdilla ja pian oltiinkin jo ajettu ensimmäinen kierros. Toiselle kierrokselle lähdettäessä olin naisista neljäntenä. Alusniemen Sini nyt oli odotettavasti mennyt menojaan, mutta kaksi muuta naista olivat vain reilun parin minuutin päässä edessä. Voisin ehkä saada vielä kiinni, jos vauhdin pitäjiä löytyy toiselle kierroksellekin...

Kuva Matti Purojärvi

 

Toiselle kierrokselle kaarsi kanssani yhtäaikaa kuitenkin vain yksi mies. Kierroksen alussa sainkin hänestä vielä peesiapua, mutta pian hän alkoi jäämään metsäpätkillä, eikä yhteistyö enää oikein tämän jälkeen kantanut. Loppupuolella kierrosta kiristin vauhtia sen verran, ettei mies enää pysynyt takarenkaassanikaan. Koko toinen kierros meni siis enenmpi tai vähempi yksinäisissä tunnelmissa, edessä eikä takanakaan oikein näkynyt ketään varsinaisesti ajokaveriksi, joten sai ihan sitä omaa kovaa pitää vauhtina. Ajo kuitenkin tuntui kulkevan ja meno oli varsin rentoa maaliin asti, ehkä aavistuksen saattoi lipsahtaa kyllä liikaakin mukavuusalueelle, kun sopivia kilpakumppaneita ei oikein ollut näköpiirissä. Maaliin ajelin neljäntenä naisena kun kelloon oli vierhtänyt ajaksi 2:31:46. Loppuaika olisi voinut mahdollisesti olla vielä jonkin verran parempi, jos toiselle kierrokselle olisi löytynyt enemmän vetoapua, mutta sijoituksen suhteen ei lopulta kyllä jossiteltavaa jäänyt sen verran iso ero oli edelle ehtineisiin hiihtäjänaisiin.
 

Kuva: Matti Purojärvi
 

Tapahtuma ei kyllä tosiaan pettänyt taaskaan. Aamuinen kolea sumu oli kisan aikana vaihtunut kesäisen lämpimään aurongonpaisteeseen, reitti oli merkattu hyvin, maalissa oli tarjolla hyvää keittolounasta ja hyviä palkintojakin riitti viidelle parhaalle. Varsinainen hyvänmielen kisa siis. :)Tuloksiin ja kisan videokoosteeseen pääsee tästä.

Jyväskylän reissun jälkeen lenkkelitiin viikolla kotimaisemissa, mutta seuraavaksi viikonlopulsi suunnattiin peinimuotoiselle viikonloppuleirille Syötteelle. Sattui kyllä kelit Syötteellä kohdilleen, syyskuun puoliväli ja lyhyissä ajokamoissa tarkeni pitkälle iltaan. Oli kesäisen lämmintä, syksyn värit maastossa, nousumetrejä, laskumetrejä, pitkospuita, rullaavaa polkua ja hitaampaa polkua, vähän mutaakin, mutta koko ajan kuitenkin maisemat kohdillaan  ja sääskiä tai muita kesän riesoja ei missään. Ihan parasta!