Joroisilla taas -maaliin asti

Reilu viikko sitten 18.7. kisattiin taas Joroisilla puolimatkan Suomen mestaruuksista. Tätä kisaahan ei vaan voi jättää välistä, vaikka järki sanoisi mitä. Ilmapiiri ja tunnelma kisassa vaan on aina ollut ylitse muiden -tosin tänä vuonna meno oli sen verran synkkää, että en jaksanut kauheasti innostua edes vanhustentalon asukkien, lasten tai paljuväenkään kannustuksista. Tässäpä seuraa kisan kulusta (ehkä vähän synkkäsävyistäkin) raporttia, sekä kootut selitykset siitä miksi meno oli vaikeaa.

Ennakko

Jo alkukesästä oli selvää, että juoksun kanssa tulisi olemaan ongelmia, sillä vasemman jalan polvitaipeessa tuntunut kipu ei ollut sallinut yli 10 km:n lenkkejä. Pitkiä pyörälenkkejäkään ei tullut alkukesästä tehtyä entiseen tapaan, sillä kesän sateiset säät eivät olleet houkutelleet kovin kauas kotoa ja mietin tosissani kisamatkan vaihtamista pikamatkaksi. Maantiepyöräilyn SM-kisojen jälkeen kunto tuntui kuitenkin nousevan vauhdilla ja meno etenkin pyörällä oli parempaa kuin koskaan. Koska kortteliajon SM-kisat ajettiin vain viikko ennen Joroista jäi viimeinen kova itseluottamuksen kohotustreeni kisaviikon maanantaille. 60km pyörää kiihtyvällä vauhdilla ja 10km:n VK juoksu kulkivat superhyvin, ja päädyin siihen, etten vaihtaisi kisamatkaa. Seuraavana päivänä tiesin kuitenkin jo tehneeni tyhmyyksiä. Jalat olivat väsyneet ja kipeät, mutta ei auttanut muu kuin levätä ja toivoa että jalat toipuisivat lauantaiksi. No, jalat toipuivat mielestäni tarpeeksi jo torstaiksi ja päätin, että tarvitaan vielä vähän avaavia kovia vetoja, että lauantaina varmasti kulkee. Onhan siinä  nimittäin vielä perjantai ennen kisaa käytännössä lepopäivä, kyllähän se riittää...

Joroisilla -taas

Kisa-aamuna oli ehdottomasti kesän paras sää; Auringonpaistetta, lämpöä 20 astetta ja ainoastaan hyvin kevyt tuuli. Sanoisin jopa, että sää oli kisaamiseen täydellinen, ehkäpä paras kisasää Joroisilla koskaan ja olen kuitenkin ollut mukana joko pika- tai puolimatkalla vuodesta 2008 asti. Fiilis oli levollinen, enkä jostain syystä juuri jännittänyt kisaa. Aamupalakin maistui hyvin, mikä ehkä jo enteili sitä, että mieli ei ollut ihan valmis kisaamaan. Varusteiden viennit ja järjestelyt sujuivat rutiinilla ja pian olikin aika kiirehtiä lähtökarsinaan.

Uinti 29:36

Klo 11:05 lähti naisten yleinen sarja matkaan N20-24-vuotiaden ikäsarjan kanssa.  Startti oli pieni, joten ruuhkaa ei ollut. Sain todella hyvän lähdön ja pääsin heti hakemaan omaa paikkaani. Kärjessä  vauhti oli aivan liian kovaa ja  melko pian päädyinkin vierestäni startanneen N20-24-vuotiaiden sarjassa kisanneen Jasminin peesiin. Edellemme karkasi neljä naista, mutta tiesin, että Jasminin peesissä säästäisin paljon voimia, enkä enää edes yrittänyt kiihdyttää edellä menevien perään. Uin  Jasminin peesissä koko 1,9km:n matkan, joka tuntui kyllä kestävän ikuisuuden. Enpä muista koska viimeksi uinti on tuntunut noin loputtoman pitkältä. Uinnin aika 29:36 oli lähes sekunnilleen sama kuin viimevuonna, joten olin vielä ihan tyytyväisenä lähdössä pyöräilyosuudelle.

 

 

Lähtöjännitystä
Kuva: Maarit Karhu-Teiskonen

 

Startti
Kuva: Maarit Karhu-Teiskonen

 

Kohti pyöräosuutta
Kuva: Maarit Karhu-Teiskonen

 

Pyörä 2:41:47

Vaihto meni ihan hyvin. Ei mikään maailman nopein toimitus ajalla 2:51, mutta kohtuullinen kuitenkin. Pyörä tuntui lähtevän käyntiin ihan hyvin, vaikka sykkeet hakkasivatkin alkuun taivaissa, mutta näin käy Joroisilla aina. Noin 5km:n kohdalla Henrika Malmström otti minut pyörällä kiinni ja jäin ajamaan hänen vauhtiaan. Sykkeet lähtivät laskemaan, mutta jalkoja sai käskyttää jo melkoisesti tekemään töitä. Joku hitaammin uinut mies ohitti meidät ehkä 15km:n kohdilla, Henrika hyppäsi hänen peesiinsä ja kaksikko katosi mutkaisella tiellä pian näkyvistä minun  jäädessä yksin ajamaan  omaa ajoani. Siinä sitä sitten tosiaan ajeltiinkin yksin. Missä olivat ne kaikki 1500 kilpailijaa? Ketään ei näkynyt kilometreihin edessä eikä takana. Sykkeet alkoivat laskemaan entisestään ja jalat eivät jaksaneet pyöriä. Välillä muutama mies ohitti ja painui vauhdilla horisontiin. Jossain vaiheessa myös yksittäisiä naisia meni ohi. Aina hetkeksi jaksoin tsempata ja nostaa vauhtia sekä sykettä ylöspäin, mutta mutkaisella tiellä selkienn kadottua näkyvistä vauhti ja sykkeet tippuivat taas. Kilometritkin etenivät tuskaisen hitaasti, kun ketään ei näkynyt ja jalatkaan eivät jaksaneet oikein tehdä yhteistyötä. Kääntöpaikan jälkeen meni taas hetki hieman paremmin ja ajattelin välillä muutakin kuin keskeyttämistä tai jäljellä olevaa matkaa. Ajatukset nimittäin suuntautuivat vastaantulevaan liikenteeseen. Sai siinä taas ihmetellä, sillä melkoisia porukoita oli liikenteessä. Tämä taitaa kuitenkin olla osa sitä "Joroisten henkeä" tämäkin. Toisaalta, jos peesaaminen harmittaa ikäsarjalaisia, niin tervetuloa yleiseen sarjaan, tilaa on. Kun vastaantuleva liikenne väheni, palasivat ajatukset jälleen jäljellä oleviin kilometreihin ja sama ajamisen trendi jatkui. Yksittäisiä kisaajia, ja myös yksi pitempi letka suhahti ohi. Hetkeksi sain sykettä ja vauhtia vähän ylös, mutta pian piti taas luovuttaa. Vasemman jalan reisikin tuntui kramppiherkältä ja jouduin tekemään jotain mitä en ole ikinä ennen tehnyt, nimittäin rullailemaan alamäkeen. Muistin kyllä miten itse neuvoin kisakaveriani Riikkaa polkemaan aina myös alamäkeen. "Kumpuilevassa maastossa alamäestä haetaan vauhti ylmäkeen", juuri näin, mutta en jaksanut totella edes omia neuvojani. Viimeisen kymmenen kilometrin aikani sain vielä aikaiseksi pienen teknisen ongelmankin, kun ketju tipahti pois rattaalta. Ajatuket eivät olleet oikein tekemisessä mukana ja kyseessä olikin ihan tyylipuhdas "user error". Jouduin pysähtymään, eikä aikaa mennyt paljon, mutta kun pää ei enää muutenkaan ollut kisassa mukana, ei tämä varinaisesti lisännyt viimeisten kilometrien vauhtia. Keskeyttäminen kävi vielä vaihdossakin mielessä, mutta päätin kuitenkin kokeilla juoksuosuutta, siellähän se paras kannustuskin aina on.

 

Kuvat: Maarit Karhu-Teiskonen

Juoksu 1:47:59

Juoksu alkoi vähintään yhtä tahmeasti kuin pyörä loppui. Jalat tuntuivat painavan tonneja, enkä meinannut saada tossua ylös maasta. Ensimmäisellä huoltopaikalla kramppien estämiseksi ketjuöljystä mustat sormet suolapurkkiin ja suuhun, olisihan sitä voinut käyttää sitä toista kättäkin:)  Sykkeetkin laahasivat alusta asti vain aerobisen kynnyksen paikkeilla. Hieman huoltopisteen jälkeen noin 4km:n kohdalla meno onneksi alkoi hieman helpottumaan. Sykkeet laahasivat edelleen todella alhaalla, mutta vauhtia tuntui olevan hetkellisesti ihan kivasti. Jälkikäteen tarkasteltuna tämä ei tietysti ollut mikään ihme, koska kyseessä oli reitin laskuvoittoinen osuus. Aloin kuitenkin uskoa siihen, että saattaisin selvitä maaliin. Toinen kierros tuntui vähän edellistä paremmalta, mutta flow oli menosta kaukana. Kolmannella kierroksella vielä päkiän alle ja varpaisiin tulleet rakot vaivasivat todella ja viimeisillä kilometreillä sattuikin jo paljon. Kun matkaa maaliin oli puolikilsaa vierelleni juoksi nainen numero 84. Itse oli 89 ja hetkessä jalat olivatkin hirveässä vauhdissa, sillä päättelin naisen olevan yleisessä sarjassa, enkä halunnut menettää sijoja. No, nainen oli vaihtanut sarjaa, eikä kaartanutkaan maaliin, mutta sainpahan loppukirin aikaiseksi. :) Maaliin pääsin loppuajalla 5:04:58, ja olin tosi pettynyt huonoon kulkuun ja loppuaikaan, joka painui selvästi päälle viiden tunnin. Yleisessä sarjassa olin sijalla 10, kun maaliin tulijoita oli vain 11. Sijoitushan tuosta tuskin olisi muuksi muuttunut, mutta yleisfiilis olisi voinut olla parempikin.

Kuva: Timo Kananoja

Kuva: Maarit Karhu-Teiskonen

Jälkianalyysit

Väsynyt meno kisassa oli kyllä täysin omaa tyhmyyttä. Luulisi tosiaan, että näillä harrastusvuosilla olisi kertynyt jo jonkun verran tietoa siitä, miten kisoihin valmistaudutaan ja ainakin siitä miten ei valmistauduta, erityisesti kun sama virhe on tullut tehtyä  ennenkin. Mutta, tätähän urheilu ja triathlon toisaalta just on- täytyy olla myös henkisesti vahva. Nyt en todella ollut, kun kisaviikollakin piti hakea itseluottamusta kovista treeneistä ja itse kisassa puhti olikin pois. Kisan jälkeen olin täysin varma, että triathlonit ja erityisesti Joroinen on kyllä nyt nähty ja lopullisesti. Parin päivän sulattelun jälkeen, mieli on onneksi jo muuttumaan päin ja eiköhän tässä vielä tälle kesällekin kerkeä jotain keksimään.

 

Korttelirallia

Viikko SM-maantien jälkeen 4.-5.7. ajettiin Oulussa kotikisat, eli Oululehden tervaetapit. Kisoihin ei paljon kevennelty ja koska matkustuspäivääkään ei kisapaikalle ollut,  eikä ihan joka päivä edes satanut vettä, sain tehtyä viikolle kesän kovimman treenijakson. Sen verran kuitenkin valmistauduin, että perjantai-iltana kävin kauppapyörällä hakemassa vähän evästä matkaan mukaan. Kauppareissu päättyi vähän huonosti, kun pyörä muuttui yhtäkkiä hallitsemattomaksi ja löysin itseni, pyöräni ja kauppakassini rähmältään maasta. Sain rytäkässä oikean jalan reiteeni melkoisen tällin ohjaustangosta ja ensimmäinen murhe oli tietenkin se, etten ehkä pääse kisaamaan seuraavana päivänä. Onneksi kotiin oli alle kilometrin matka. Nopea ensiapu auttoi todennäköisesti ja vältyin pahemmilta vaurioilta, vaikka yöllä jalkaa särkikin ihan kunnolla ja jouduin pukemaan kompressiolahkeen päälle saadakseni unta.

Lauantai aamuna autoon kannettiin jalasta huolimatta aika-ajopyörää maantiepyörää, traineria, kassia, työkalupakkia ja eväskassia. Melkonen määrä kamaa, vaikka matkaa kisapaikalle oli vain parikymmentä kilometriä. Kisojen ensimmäinen etappi oli ympyräreitillä ajettava 11km:n tempo, joka ajettiin, kuinkas muutenkaan kuin vesisateessa. Eihän se ajo itsellä kovin hyvin sujunut. Kisan aikana reiteen ei sattunut, mutta lämmittely jäi vähän heikoksi, sillä verrytellessä  varoin jalkaa ihan liikaa. Niinpä tehoja ei oikein irronnut ja sain hyvän ajomeiningin päälle vasta viimeisellä kilometrillä, kun takaani startannut Maija Oravamäki pyyhälsi ohi. Jäin tempossa naisista viimeiseksi  eli viidenneksi ja eroa kertyi lyhyellä retillä tempon nopeiten ajaneeseen Maijaan vähän reilu minuutti. Toisaalta en kyllä odottanutkaan hyvää ajoa edellispäivän tällin jäljiltä. 

 

Tempon jälkeen ei sitten paljon vaihtoehtoja ollut iltapäivän toista etappia, 55km:n maantietä ajatellen. Irtiottoon pitäsi päästä tai vähintään kirin ja maalin hyvityssekunneista pitäisi taistella. Maantiellä pidettiin ilokseni vauhtia yllä hyvin ja itsekin kokeilin muutamaan kertaan josko saisin perääni muutamia miehiä irtiottoon. Viidestä ajettavasta kierroksesta kolmella ensimmäisellä haettiin irtiottoa ja vauhti pysyi hyvin yllä. Olisi kyllä pitänyt tieää, että kolmannen kierroksen kirin jälkeen irtiotto lähtee. Itse ajoin hyvityssekunneista ja jalkoja hapotti sen verran, että irtiottoon oli turha yrittää mukaan. Ei sinne tosin muutkaan naiset yrittäneet, joten irtioton annettiin mennä. Kahden viimeisen kierroksen aikana vauhti laski melkoisesti ja odoteltiin loppukiriä. Jäin vähän pussiin vauhdin kiihtyessä kilometri ennen maalia, mutta lopulta löysin hyvän paikan ja kirin naisista toiseksi, jääden vain senttejä Ann-Mary Ähtävälle. Jalkakaan ei vaivannut maantieajossa, sillä tähän tiesin nyt lämmitellä tarpeeksi.

Maantiekisan kertausta.
Kuva: Jukka Kareisto

Sunnuntaina ajettiin korttelietappi Raatissa, lähes Oulun keskustassa. Tämän etapin takia kannatti kyllä startatata lauantain etapeillekin! Kortteliajo vaan on niin hauskaa! Tiesin, että kisaan pitää lämmitellä huolella, sillä todennäköisesti heti lähdetään kovaa ja oikean jalan reisi vaati kunnon lämmittelyn, ettei kipua tuntunut. Olin kokonaiskilpailussa lauantain jälkeen neljäntenä. Sarttiviivalla kävi kuitenkin selväksi, että muutama nainen oli jättänyt leikin lauantain jälkeen kesken ja meitä oli ajamassa enää kolme naista ja kokonaiskilpailun kärkeen oli itsellä matkaa n. 20 sekuntia, joten lyhyessä kisassa tuli pyrkiä heti karkuun. Heti startista kärkeen ampaisikin 16-vuotiaat pojat. En ihan päässyt heidän peräänsä, enkä takaa kovaa ohi kiihdyttäneen 50-sarjalaisen peräänkään, vaan jäin hetkeksi yksin halkomaan tuulta. Reilun kierroksen jälkeen takaa tuli kolme mestä, joiden vauhti oli itselle sopivaa ja poimimmekin letkaan kisan edetessä edelle ehtineitä 16-sarjalaisiakin, joille kärjen vauhti oli ollut liikaa. Naisista Pauliina Kanervo ja Sari Orvola olivat jääneet taaempaan ryhmään, joten sittenpä edessä olikin enää kurveista ja vauhdista nautiskelua, sillä ero takana tuleviin kasvoi tasaisesti koko ajan. Oli se vaan taas niin hauskaa. :) Kuittasin kortteliajosta naisissa selvän voiton ja nostin samalla itseni myös kokonaiskilpailun voittoon. Myös Juha ajoi kotikisat hyvin ja sijoitukset olivat tse asiassa täysin samat kuin itsellä; tempo: 5. maantie 2. ja kortteli 1. sekä koknaiskilpailun voitto. Toripoliisiarmeija hyllyn reunalla siis kasvoi taas parilla ukkelilla.

 

Korttelikurvailua.
Kuva: Jukka Kareisto

 

Korttelikisa oli hyvä valmistava treeni seuraavan viikonlopun SM-kortteli kisaa varten. Kevensin lenkkeilyä loppuviikolla ja kunto tuntuikin nousseen mukavasti pykälän ylöspäin. Kävin pariin kertaan viikolla kurvailemassa ja kiihdyttelemässä myös käytöstä poistetulla karting radalla ja valmistauduin siten tulevaan kisaan. Porin Reposaareen saavuttaessa kävi kuitenkin selväksi, että suorakaiteen mallisella kortteliradalla mutkien harjoittelulla ei ollut käytännössä mitään merkitystä, sillä suorat olivat niin pitkät. Itse kaipaisin kyllä vielä vähän enemmän tekemistä kortteliradalle. Nyt ainut pieni haaste oli lyhyt sorapätkä, joka kuitenkin käytännössä keräsi porukan aina kasaan, sillä siihen ei voinut ajaa kovinkaan kovaa menettämättä renkaiden pitoa. Muuten kisapaikka oli kyllä todella hieno ja katsojiakin oli reitille kerääntynyt kivasti.

 

Naisten kisaan starttasi 12 ajajaa ja N-18 luokka ajoi myös samasssa lähdössä. Ajatukseni oli vähän tarkkailla tilannetta ja pitää vauhtia yllä mikäli muut eivät sitä tee. Etuauton poistuttua vauhtia alettiin kuitenkin heti pitämään ja melko pian kärkeen mudostuikin 7 ajajan joukko CCH:n Veera Väkevän kaaduttua heti toisella kierroksella. Vauhti tuntui helpolta ja ajojalka hyvältä. HyPyn tytöt nostivat suorakaiteen päädyissä vauhtia muutamaan kertaan, mutta yritykset ajettiin pitkillä suorilla aina kiinni. Itsekin yritin muutamaan kertaan harventaa joukkoa mutkiin, mutta tuloksetta. Suorat vaan olivat liian pitkiä.

 

 

Sorapätkällä vauhdin pidossa.
Kuva: Netspi

 

Nätissä jonossa pyörätiellä, Maija Syrjä vetää joukkoa.
Kuva: Netspi

 

Toiseksi viimeisellä kierroksella ACT:n Michaela Åvall nosti vauhtia ja saikin muuhun joukkoon pienen eron aikaiseksi. Koska maali alkoi lähestymään en halunnut enää tuhlata jalkoja kiinniajoon, vaan luotin siihen, että muut tytöt eivät anna Suomen mestaruuden ajaa käsistään niin helposti. Pia Pensaari ajoikin Åvallin kiinni noin kilometri ennen maalia. Katri Lehtonen oli tipahtanut porukasta kiinniajon nostaessa vauhtia, joten kirissä oli mukana enää viisi naista ja N-18 sarjan Viivi Puskala. Kirin alkua odotettiin ja odotettiin. Pia Pensaari avasi lopulta kirin ja oma kirikin lähti käyntiin ihan hyvin, mutta hyytyi pronssimitalista lopussa etukiekon mitalla. Voiton kisassa vei vahvasti koko kisan ajanut Heini Salovaara ennen Pensaarta ja Maija Syrjää. Itselle jäi siis 4.sija.  Oma ajo tuntui helpolta ja hyvältä koko kisan ajan. Nyt vaan puuttui vielä rohkeutta yrittää irtiottoa tosissaan ja useammin, mutta ehkä ensikerralla sitten.    

 

Naisten loppukiri. Mun kypärä siellä vilkkuu neljäntenä.
Kuva: Pyöräilyunionin facebook, Sanna Karjalainen

Loppuverryttelyä kerkesin tekemään kokonaiset 1,6km ennenkuin miesten kisaa alettiin järjestämään lähtöön. Kuten naisten kisa, myös miesten kisa lähti liikkeelle vauhdikkaasti Länkenin miesten iskiessä vuoron perään ja hakiessa irtiottoa. Juha ajoi todella fiksusti joukon kärkipäässä ja pääsikin hienosti mukaan kolmannella kierroksella muodostuneeseen irtiottoon, jossa olivat siis mukana TWD-Länkenin Vainionpää ja Pökälä sekä Juha. Olin ihan täpinöissäni! Kaahailin pyörällä korttelin poikki vähän väliä siten, että näin tilanteen kehittymisen joka kierroksella kahteen kertaan ja pystyin samalla huutamaan väliaikoja kolmikolle. Kun ero alkoi kasvamaan yli minuuttiin alkoi kisa tosin käymään jo vähän tylsäksi ja miehiä liputettiin radalta pois urakalla. Kun miesten kisan 37:stä kierroksesta jäljellä oli 8 kierrosta, myös päääjoukko liputettiin ulos ja jäljelle rataa kiertämään jäi enää kuusi ajajaa. Olisiko ollut kolme kierrosta ennen maalia, kun Vainionpää pääsi erkanemaan kolmikosta ja Juha jäi ajamaan hopeasta Pökälän kanssa. Loppukirikin oli vielä varsin jännä! Juha avasi kirin ja 100 metriä ennen maalia näyttikin vielä siltä että Juha vie hopean, mutta lopussa Pökälä kuitenkin pääsi puristamaan vielä ohi. Kotiin tuomisina oli  kuitenkin yksi pronssimitali, johon oltiin kyllä tyytyväisiä.  

 

Miesten irtiotto. Minäkin se siellä kannustan.
Kuva: Pyöräilyunionin facebook, Sanna Karjalainen

Miesten loppukri. Juha vs. Pökälä
Kuva: Pyöräilyunionin facebook, Sanna Karjalainen

 Podiumkolmikko.

1. Oskari Vainionpää TWL. 2. Samuel Pökälä TWL  3. Juha OTC :)

SM-tempoa ja SM-maantietä

Himoksen SM-sprintin ja Kauhajoen maantiekisan jälkeen juhannuksena treenailtiin. Juhannuspäivänä sain ajettua pyörälenkin ensimmäisen kerran lyhyisssä ajovaatteissa ja vielä kun kevyt myötätuuli puhalteli selän takaa koko matkan Kemistä Ouluun, niin piti lopussa ajaa vielä vähän ekstraakin, kun oli niin kivaa ja tuntui ihan kuin olisi vihdoin tullut kesä!

 

Heti juhannuksen jälkeen kuitenkin pakkailtiin taas autoa. Edessä oli vähän pitempää reissua Etelä-Suomeen kisailemaan maantiepyöräilyn suomen mestaruuksista. Ensimmäiseksi auton nokka suunattiin kohti Poria, jossa ajettiin juhannuksen jälkeisenä keskiviikkona SM-tempot. Oli muuten jotenkin erityisen hienoa käydä tutustumassa SM-tempon reittiin tiistaina iltalenkillä, sillä meitähän oli kokonainen joukkue OTC:n väreissä; kolme miestä ja kolme naista ajelemassa Noormarkun kesäisessä illassa. Kesäsää oli valitettavasti,  (mutta ei yllättävästi) vaihtunut yön aikana koleaan vesisateeseen, joka jatkui koko keskiviikkopäivän. No, sama sää taas kaikille. Olihan tuota vesisateessa ajoa tullut harjoiteltua viimeksi Kauhajoella. Ei ollut paljon vaihtoehtoja, vaan pyörä oli laitettava traineriin. Lämmittelyt sujuivat siis trainerin päällä majapaikan terassilla sateen suojasssa. Siitä 4km:n siirtymä lähtöpaikalle, sadevaatteet pussiin, pari minuuttia vesisateessa oman vuoron odotusta, reilu 27 kilometriä täysiä aikaan 44:48 min, sadevaatteet takaisin päälle ja äkkiä takaisin majapaikkaan sateen suojaan. Oma ajo kulki ihan oman tämänhetkisen tempokunnon mukaisesti. Pieni välikuolema meinasi korjata n.10km:n ajon jälkeen, mutta kääntöpaikan jälkeen meno alkoi jälleen maistumaan. Sijoitus oli maalissa 20. Olisihan se kiva ollut löytää oma nimi vähän ylempää tuloslistalta, mutta nyt ei vaan päässyt kovempaa. Se, mikä kisoissa antoi kuitenkin erityistä ilon aihetta oli muiden OTC:n naisten; Maijan ja Pauliinan todella hienot ajot, mikä takasi meille joukkuekilpailun SM-pronssia!

 

Kuva Teuvo Vehkalahti 

 

IK-32 kultaa, CCH hopeaa, OTC pronssia
 

Porista matka jatkui pariksi päivää Tampereelle lenkkeilemään ja siitä lauantai aamuna Vantaalle, jossa ajettiin lauantaina naisten ja sunnuntaina miesten SM-maantiet. Naisten kisa ajettiin seitsemänä 15km:n kierroksena. Kierros sisälsi ensin n. 6km:n pätkän isoa tasaista tietä, sitten vähän teknistä pätkää, jossa oli mutkaa ja kapeaa pyörätietä, minkä jälkeen tulivat kierroksen mäet ja sitten taas vähän helpompaa ja isompaa tietä ennen seuraavalle kierrokselle siirtymistä. En ollut käynyt tutustumassa reittiin, mutta se kuulosti siltä, että tykkäisin siitä kovasti. Tekniset mutkat ja mäet ovat yleensä olleet minulle mieleen :). Ensimmäisellä kierroksella mäkiin iskettiin kovaa. Jalkoja hapotti ja ensimmäiset tytöt tippuivat jo porukasta. Sitten vauhtia rauhoitettiin ennen seuraavan kierroksen mäkiä joissa taas mentiin kovaa ja taas tyttöjä tippui porukasta. Sama trendi jatkui läpi koko kisan, lähinnä IK-32:n joukkueen pitäessä vauhtia yllä tasaisemmilla osuuksilla. Mäkiin mentiin aina kovaa ja nehän tuntuivat kasvavan joka kierroksella. Kierroksilla kolme ja neljä olin itsekin todellisissa vaikeuksissa. Pääjouokko näytti karkaavan ja huoltoautoletkakin päästettiin jo väliin, mutta onneksi tyttöjä jäi takaa-ajoon aina muutama muukin ja saimme pääjoukon taas kiinni. Vielä viimeisellä kierroksellakin näytti siltä, että 12 naisen jäljellä oleva pääjoukko menee katki, mutta edellisiltä kierroksilta tuttu trendi jatkui ja ryhmät tulivat takaisin kasaan. Maaliin sain vielä ihan hyvän kirinkin lopulta aikaiseksi ja olin lopulta 6. Voiton vei ylivoimaisella kirillään Lotta Lepistö. Kisasta jäi itselle vähän kaksijakoinen fiilis. Sijoitus oli hyvä ja olin siihen tyytyväinen, mutta ajo ei tuntunut vahvalta. Viimevuoden SM-kisassahan kävi juuri toisinpäin. Kuuluu varmaan lajin luonteeseen :)

 

Koko naisten SM-kisa tuli livestreamina youtuben kautta ja on katsottavissa edelleen. Että tästäpä kolmeksi tunniksi vähän viihdettä.

N-Elite SM-maantie

 

Sunnuntai meni itsellä sitten huoltohommissa ja täytyy sanoa, että kisaa oli kyllä hieno seurata huoltopaikalla livestreamin kautta. Juha ajoi hyvän maantiekisan ollen niinikään kuudes. Viikko SM-kisojen jälkeen ajettiin viime viikonloppuna kotikisat, eli Oulu-Lehden Tervaetapit, mutta niistä juttua myöhemmin. Jos naisten kisassa ei ollut viihdettä tarpeeksi niin tässäpä vielä viiden tunnin edestä lisää.

 

 

M-elite  SM-Maantie

Triathlonia: SM-sprintti, pyöräilyä: Hyypänlaakson maantie

Pari viikkoa sitten, eli viikko ennen juhannusta oli edessä kesän ensimmäiset varsinaiset kisat. Lauantaille oli tarjolla triathlonin SM-sprinttiä ja sunnuntaille maantiekisaa Kauhajoella, joten tässäpä pientä raporttia kesän ensimmäisistä koitoksista.

Kisaviikonloppu alkoi perjantai-illan auton pakkauksella ja  ajomatkalla Jyväskylään. Suunnitelmana oli, että minä käväisisin Jyväskylästä aamulla mutkan Himoksella kisaamassa triathlonin SM-sprintin ja tulisin puolen päivän jälkeen huoltamaan Juhaa Jyväskylään Laajavuoren maastomaratonille.

Himoksella tosiaan oli yleisen sarjan startit jo klo 9:00 aamulla, joten aamuherätys oli melko aikainen, enkä voi varsinaisesti sanoa, että aikataulu olisi ollut itselle ihan se kaikkein helpoin ja mieleisin. Vieläpä kun auton mittari näytti matkalla lämpötilaksi kahdeksaa astetta, ei fiilis kisapaikalla ollut alkuun hirveän korkealla. Onneksi paikalla näkyi kuitenkin paljon tuttuja, joiden kanssa oli kiva vaihtaa kuulumisia ennen kisaa ja pikkuhiljaa lämpötilan noustessa alkoi nousemaan kisafiiliskin.

Ennen kilpailua kävin ajamassa pyöräreitin läpi ja viedessäni pyörää vaihtoalueelle huomasin takarenkaan vajentuneen. Aikaa ei enää ollut läheä hakemaan pumppua tai uutta takakiekkoa autolta, joten puikkelehdin vähän epätoivoisena pitkin vaihtoaluetta pumppua etsien. Onneksi silmiini pian osuikin yksi pumppu, jota lainasin hädässäni ihan omalla luvallani, kun pumpun omistajaakaan ei näkynyt missään. Kiitosta lainasta siis! en kyllä vieläkään tiedä kenen pumppu oli, mutta tulihan se tarpeeseen. Vähän kiirehän siinä sitten lopulta tuli vetämään märkäpukua päälle ja totuttautumaan kylmään +15 asteiseen veteen, mutta hetken aikaa sain onneksi vedessä oltua ennen starttia.

Miesten yleinen sarja jo matkalla, naiset vielä odottelee vuoroaan.
Kuva: Niina Salokorpi

Startti siis pamahti klo 9:05, viisi minuuttia miesten perään. Meidän lähdössämme oli yleisen sarjan lisäksi kaikki nuorten sarjat, joten startti oli ihan kivan kokoinen  Uinti lähti vähän tahmeasti liikkeelle, mutta niinhän se mulla yleensäkin menee, että en vaan omaa minkäänlaista lähtökiihdytystä. Tällä kertaa tahmeus vain jäi päälle koko uinnin ajaksi. Vielä kun viimeisellä poijunvälillä uin kohtuullisen vinoon vasemmalle, pääsi kärki karkaamaan vähän liian kauaksi. Viikossa ei näköjään muutenkaan pääse ihan sellaiseen uintikuntoon, mitä näissä kisoissa nykyään tarvittaisiin ja muutama avovesiuintikin voisi olla ennen kisoja hyvä idea.

 

Vaihtomäki. Jokaisen osuuden jälkeen ylös, pariin kertaan myös alas.
Kuva: Niina Salokorpi

 

 

Vauhdilla kohti pyöräosuutta.
Syksyn cyclocrosstreenit näkyi, kun pyörän päälle onnistui hypätä hienosti!
Kuva:Niina Salokorpi

 

Uinnin ja vaihdon  jälkeen eroa edelle ehtineisiin oli reilu puoli minuuttia, joten lähdin tietysti pyörällä jahtaamaan kärkeä kovaa. Pian poiminkin pari kovempaa uinutta tyttöä mukaan vuorovetoon. Pyöräosuus ajettiin kolmena reilun 6km:n kierroksena, joten tilanteen muihin kisailijoihin pääsi havaitsemaan hyvin. Mieli piristyikin kummasti, kun huomasin, että ero edellä ajaviin Miraan, Anniin, Venlaan ja venäläisiin naisiin ei juurikaan kasvanut. Oma pyöräjalkakin tuntui vahvalta, joten tein ihan mielelläni vetotöitä, kun välillä kuitenkin pääsin  hetkeksi lepäämään peesiin. Pyöräilyn loppupuolella otin vetovuoron, sillä loppuosuus pyöräilyssä oli teknistä mutkaa ja kapeaa puolitettua pyörätietä, jossa ei mitenkään pääsisi enää ohittamaan. vaihtoon pääsinkin ihan mukavissa tunnelmissa ja jopa odotin juoksuosuutta.

Juoksu lähti käyntiin ihan hyvin kohmeisista varpaista huolimatta, olihan menomatka 2,5km:n päähän kääntöpaikalle enimmäkseen laskuvoittoinen ja myötätuulikin auttoi matkan tekoa. Takaisinpäin tullessa pari naista juoksivat ohi sellaisella kyydillä, että siihen ei omilla juoksujaloilla ollut mitään asiaa. Tämän jälkeen takana ei enää näkynytkään ketään, meno vähän latistui ja jalatkin tuntuivat jo melko tyhjiltä. Lopputulosten valossa ilmeisesti yksi nainen pääsi vielä ihan lopussakin kuittaamaan ohitseni, mutta itselle jäi vähän hämäräksi missä tämä tapahtui. Jäinkin miettimään, että enkö oikeasti juossut maaliin asti? Oliko ajanottomatto ehkä vasta jossain maalikaaren jälkeen? Lopputuloksissa olin sijalla 10. ja SM 8.(mukana kaksi venäläistä naista), enkä tietystikään ollut tuloslistaan kovinkaan tyytyväinen, mutta se oli semmoinen kisa se ja toivon mukaan se valmisti taas hieman seuraaviin triathlonkoitoksiin. Loppupäivä menikin Jyväskylässä sadetta pidellessä ja maastomaratonkisaa seuratessa, raskasta hommaa.

 

Lauantai-iltana kisapäivän päätteeksi suunnattiin auton nokka sitten kohti Kauhajokea, jossa ajettiin sunnuntaina Hyypänlaakson maantiekisat. Naisten lähtö oli yhdistetty miesten kilpasarjan ja master A-luokan lähtöön, joten ihan kivan kokoisesta startista oli kysymys, vaikka naisia kisassa olikin mukana vain viisi. Startti tapahtui aamulla kymmeneltä melko koleassa säässä ja olinkin varustautunut kesäiseen kisaan lähes talvivarustein. Onneksi, sillä parinkymmenen kilometrin jälkeen alkoi taukoamaton vesisade ja ajamisen ilo alkoi kadota samaa vauhtia vaatteiden kastumisen kanssa.

 

Kisa ajettiin yhtenä 110km:n lenkkinä, joten keskeyttäminen ei tullut kysymykseen, vaikka kädet jäätyivät lähes kiinni ohjaustankoon ja tunto alkoi kadota sormista. Nopein tapa päästä takaisin kilpailukeskukseen oli kuitenkin ajaa pääjoukon mukana maaliin, joten vaihtoehtoja ei oikeastaan ollut. Sade onneksi lakkasi ehkä n.40km ennen maalia ja loppumatkalla tiekin muuttui taas kuivaksi. Kuivalla tiellä jalat alkoivat onneksi taas vähän lämpenemään ja maalikin tuli lopulta aika yhtäkkiä vastaan. Ajoin maaliin pääjoukon mukana ja toisena naisena. Toivottavasti kisasta jäi jalkoihin jotain muistijälkiä, vaikka välillä olikin vähän synkkää. Saisi kyllä tulla jo oikeasti kunnon kesä ja helteet!

 

 

 

 

Kisakausi aluillaan

Kauan odotettu kesäloma alkoi reilu viikko sitten. Hehkuttelin facebookissakin kuinka seuraavat kymmenen viikkoa vain uisin, pyöräilisin ja juoksisin. Yleensä koulujen päättyessä olen ollut pari päivää ihan väsyksissä, mutta nyt olo oli mukavan pirteä ja  kesäloman kunniaksi sainkin heti lauantaina tehtyä mukavan 3,5 tunnin pyörä-juoksulenkuran. Sunnuntaina alkoi kuitenkin heti jo vähän vastustaa kesälomasuunnitelmien toteuttaminen.

Sunnuntaina suuntasin aamulla uimahallille maantiepyörällä,  jonka olin pukenut juhla-asuun, eli treenikiekot olivat vaihtuneet kisakiekkoihin. Klo 10:00 oli starttaamassa Oulujokiajo, joka on paikallinen kuntoajo, mutta perinteisesti kärjessä kuntoillaan kovaa ja ratkotaan samalla epävirallinen Oulun maantiemestaruus. Naisilla tässä ei kovin paljon kyllä ole yleensä saumaa voittaa, sillä naiset ja miehet ajavat samaa sarjaa Hyvä ja kovavauhtinen, reilun sadan kilsan ajo miesporukassa oli kuitenkin itsellä hakusessa.

 

Kisa Kuntoajo lähti liikkeelle 4km:n saattoajolla, jonka jälkeen kiihdytettiin hiljalleen matkavauhtiin. Pidin huolta siitä, että olin alkumatkasta sijoittuneena melko kärkeen, etten tipahtaisi vahingossakaan miesten pääjoukosta. Jossain vaiheessa pääjoukko olikin muodostunut ja kärjessä rakennettiin hetken aikaa irtiottoa Oulun pieniin ylämäkikinkamiin. Oma meno tuntui mukavalta ja helpolta kun irtioton lähdettyä meno rauhoittui vielä entisestään tasaisemmaksi. Siinä sitä sitten ajeltiin, kunnes keskellä ei-mitään alkoi pyörän takapää tuntumaan vähän kummalta. Muutaman kilsan vielä jatkoin, mutta kun pienikin epätasainen kohta tiessä alkoi tuntumaan kummalta, vilkaisin takakiekkoa; rengas oli lähes tyhjä! Asia piti vielä varmistaa kanssapyöräilijältä, kun en meinannut uskoa, mutta niin vain piti jättää ajo n. 45km:n kohdalle ja tuli elämäni toinen DNF tuloslistalle. Onneksi pääsin erään Oululaisen herrasmiehen kyytiin seuraamaan kisaa pyörineni, sillä huoltoautosta ei näkynyt koko kisan aikana vilaustakaan.

Renkaan tyhjeneminen harmitti, mutta pahempaa harmitusta oli vielä tulossa, kun seuraavana yönä alkoi tyhjenemään myös tyttö. Mahassa myllersikin lähes koko ensimmäisen lomaviikon ja olo normalisoitui vasta perjantaiksi. Perjantaiaamuna kävin koittamassa pyörän päällä josko maha jo kestäisi reippaampaa menoa ja kestihän se. Tämähän tarkoitti sitä, että märkäpuku ja lenkkarit pakattiin reppuun ja reppu sekä pyörä autoon. Auton nokan suuntasin illaksi Oulaisten Piipsjärveä kohti, jossa käytiin mukavassa kyläkisa hengesssä triathlonin supersprintti, jossa  matkoina  oli 400m-10km-5km. Ilman lämpötila ei ollut triathlonkisaan ihan paras mahdollinen, sillä mittari näytti +13 astetta ja tuulikin oli melkoisen voimakasta. Parikymmentä olosuhteita uhmaavaa triathlonistia oli kuitenkin löytänyt tiensä paikan päälle.
 

Talvivaatteet olivat tarpeen.

 Jos oli ilma kylmää, niin vesi vasta kylmää olikin, ei onneksi mitään ihan mahdotonta kuitenkaan, virallisesti ilmeisesti +14 asteista. Kylmää vettä pahempaa olikin uinnissa kova tuuli ja sitä myöten kova, terävä aallokko. Lisäksi poijut olivat   korkeintaan jalkapallon kokoisia, joten eihän niitä meinannut nähdä mitenkään kun vielä ilta-aurinkokin nätisti paisteli silmään. Rehellisesti sanottuna en ole koskaan tehnyt yhtä huonoa uintia kisassa. Mutta oli siellä ilmeisestii vaikeaa muillakin ja ihmeen kaupalla pääsin rantautumaan koko porukasta luullakseni toisena. Pyörä kulki puuskittaisesta kovasta tuulesta huolimatta yllättävän mukavasti. Kaksi miestä pääsi pyörällä ohitseni, mutta itsekin sain yhden viestijoukkueen pyöräilijän kiinni. Vaihto sujui rutiinilla melko nopeasti, mitä nyt yksi puu meinasi unohtua kiertää ja jouduin hieman palaamaan taaksepäin. Juoksussa ensimmäiset kilsat sujuivat kohmeisia jalkoja lämmitellessä, mutta vauhti oli kohmeesta huolimatta ihan kohtalaista. Kun jalat sitten vihdoin lämpenivät ja lisäsin vähän vauhtia alkoi maha yhtäkkiä ilmoittamaan, ettei halunnut, että etenisin niin reippaasti. Koitin jopa pysähtymistaktiikkaa, kun takanakaan ei näkynyt ketään. Ei toiminut pysähtyminen ja vauhti hidastui aika paljon hetkeksi, kunnes yhtäkkiä alamäkeen rullaillessa sain rentouduttua sen verran, että mahaongelma katosi ja vauhti nousi itseasiassa melko hyväksikin viimeiselle 1,5km:lle. Maaliin sain vielä otettua pienen loppukirinkin, kun pääsin kuittaamaan aiemmin ohitseni juosseen miehen selän:) Naisten voitto siis tuli kotiin ja miehissäkin oisin ollut neljäs. Tulokset

 

Majakkatriathlonista ajelin kotiin syömään ja nukkumaan ihan vain herätäkseni kohta taas uuteen kisapäivään. Lauantaina pakattiinkin autoon maastopyörät ja suunnattiin XC-kisaan Raaheen. Oma pikkupyöräinen Giantini ei ollut kisaan valitettavasti ihan yhtä valmis kuin minä, sillä keulan toiminta oli lähes olematonta, mutta en antanut asian häiritä, vaan ajattelin saavani joka tapauksessa hyvän 1,5tunnin kovemman ajon. Kisa lähtikin liikkeelle varsin mallikkaasti. Ratakin vaikutti varsin mukavalta. Oli melko paljon pururataa, mutta myös kivaa  singletrack-polkua, mikä ei ollut kuitenkaan mitenkään ylitsepääsemättömän teknistä. Jostain kumman syystä rata kuitenkin muuttui kierrosmäärän kasvaessa yhä teknisemmäksi ja teknisemmäksi. Kivet kasvoivat isommiksi ja terävämmiksi ja juuret työntyivät maasta aina vaan liukkaampina. Pyörän toimintakin tuntui koko ajan vaan heikkenevän ja heikkenevän. Heli pyyhälsi jossain kolmannen kierroksen kohdalla lopullisesti ohi, eikä ollut mitään jakoa lähteä matkaan mukaan. Helin selkä kaikkosikin melko nopeasti näkyvistä ja minä jäin taistelemaan yksin kiviä vastaan. Viimeisellä kierroksella yritin vähän vielä rauhoittaa menoa saadakseni sujuvamaa ajoa, mutta ajovirheitä tuli hitaammasssa vauhdissa vaan entistäkin enemmän. Olin muuten melko onnellinen kun maali lopulta tuli vastaan ja sain vetää lenkkarit jalkaan kolmen kilsan reipasta juoksua varten! Olipa muuten mukavaa juosta!:) Kisan tulokset kierrosaikoineen ovat nähtävissä Täältä.

 

Kuva: Mikael Erkkilä

 

Vähän aikaa sain kyllä kisan ja juoksun jälkeen puhutella itseäni; Oliko mitään järkeä lähteä ajamaan XC-kisaa toimimattomalla, lähes täysjäykällä pyörällä kun maastopyörälenkkejäkin oli tälle vuodelle takana tasan yksi? Olikohan varmasti viisasta neljän päivän "tyhjennysharjoituksen" jälkeen tehdä kaksi kovatehoista suoritusta peräkkäin vain vajaan vuorokauden palautumisajalla?  Melko pian sain kuitenkin todettua, että sain kyllä ihan sen mitä kisalta halusinkin; puolentoista tunnin kovan VK-vedon ja päälle vielä oikeastaan tosi hyvän juoksunkin. Sen verran nyt ehkä jäi hampaankoloon, että keula pitää saada kuntoon ennen seuraavaa kertaa, milloin se ikinä tuleekaan. Lähitulevaisuudessa nimittäin ajokkina tulee toimimaan  vain maantiepyörä. 

 

Kunnonkohotusta ja jalkojen järkytystä

Kesä ja kisakausi lähestyy kovaa vauhtia ja sehän tietää sitä, että kuntoa on pitänyt alkaa kaivamaan taas pikkuhiljaa esiin ja mikäpä onkaan sen hausekempaa ja tehokkaampaa kunnonkohotusta kuin järkyttää jalkoja pienellä kisailulla.

Kevään ensimmäinen numerolapullinen kunnonkohotusstartti tuli tehtyä huhtikuun viimeisenä viikonloppuna, kun kävin juoksemassa Iissä 10km:n testijuoksun. Jalat kokivat melkoisen ensijärkytyksen, kun joutuivat pinkomaan yhtäkkiä kolme varttia kutakuinkin täysiä. Kovemmat juoksut olivat olleet kohtalaisen satunnaisia ja kisakenkiä en ollut ennen kisastarttia käyttänyt reiluun puoleen vuoteen jalassa.  Sääkään ei varsinaisesti juoksua suosinut, vaan Oulun aurinkoinen reilusti plussan puolella ollut säätila vaihtui 30km:n matkalla Iihin lumisateeseen ja lämpötilakin laski koko ajomatkan ajan tasaisesti kohti nollaa. Vähän meinasi palella starttia odotellessa, mutta juostessa ei onneksi ja maalikin tuli vastaan ihan kohtalaisen tyydyttävässä ajassa 45:46.

Juoksusta jäi hyvä mieli ja luotto siihen, että juoksukuntokin saattaisi vielä ennen kesää löytyä. Seuraavana päivänä oikea lonkka kuitenkin ilmoitteli itsestään ikäviä kipusignaaleja. Juoksut jäivätkin seuraavaksi pariksi viikoksi kokonaan muutamia 10-20 minuutin yrityksiä lukuunottamatta, mutta onneksi pyöräily onnistui. :)

Kevään toinen kunnonkohotusyritys oli 9.5. kisailtu Ii Ironman. Hauska kaveriporukan keskenäinen kisailu, jossa joskus on pyöräilyosuus ajettu myös jopoilla, mutta tänävuonna panokset olivat ilmeisesti koventuneet, kun jopojen tilalla lähes kaikilla osallistujilla oli maantiepyörät ja kisan jälkeenkin vertailtiin kovasti niin sykedataa kuin kisan aikaista tankkaustakin. Kisassa uitiin 1500m uimahallissa, jonka jälkeen hypättiin pyörän päälle, poljettiin Oulusta Iihin mukavassa vesisateessa (reitin sai valita itse) ja juostiin Iissä vielä reilun 13km:n lenkki. Uinti sujui itsellä yllättävän kivasti ja koska ohituksia tuli tehtyä muutama, niin vaihdossa ei tarvinut onneksi kiirehtiä, sillä luotin pyörävauhtiini. Pyöräilyn jälkeen eroa oli kuitenkin vain muutama minuutti ja tämähän tiesi sitä, että tossua piti pistää toisen eteen ihan reippaasti. Juoksu kulkikin ihmetyksekseni todella hyvin, kun kohmeiset ja märät jalat parin kilometrin jälkeen lämpenivät ja maalissa sain tuuletella Ii Ironman titteliä. :)

 

Uudet vaatteet. Kiitos Chebici!

Jalat saivat Ii Ironmanin jälkeen levätä muutaman päivän, mutta helatorstaina annoin niille seuraavan shokkihoidon OTC:n perinteisessä duathlonissa. Sään suhteen sama tendenssi jatkui ja olin läpimärkä jo ennenkuin olin päässyt edes kisapaikalle. Huono sää ilmeisesti pelotti myös osan kisaajista pois, vaikka itse kisan aikana ei satanutkaan. Sade oli kuitenkin muuttanut juoksuosuuden melkoiseksi lällyksi ja juoksu tuntui melkoiselta lyllertämiseltä. Tunteeseen nähden vauhti oli kuitenkin kohtuullista. Jäin edellisvuoden ajasta n.1,5min, mikä yllättäen tuli kaikki pyöräosuudelta, mutta viimevuonna olikin kesäsää. Sään syyksi siis huono pyöräjalka. :) Kuva ja tuloksiin tästä.

 

Antti Ylönen oli duathlonissa miesten nopein,
minä olin naisten nopein.

 

Seuraava järkytys  jaloille piti olla nyt lauantaina, sillä olin ilmoittautunut terwamaratonin puolikkaalle. Tälläkertaa en kuitenkaan päässyt edes starttiviivalle ja jalkojen käskytys vaihtui lepoon ja sohvalla makailuun, sillä perjantai-iltana alkanut kurkkukipu muuttui aamuun mennessä melko tukkoiseen oloon. Tämä päiväkään ei ollut meidän perheessä minkäänasteista urheilun juhlaa, sillä Juhan maastopyöräkisa  päättyi muutaman metrin jälkeen ketjun katkeamiseen :(. Jospa tämän kesän huono onni olisi nyt sitten ollut tässä. Parin viikon päästä alkaisi jo triathlonkausikin, joten nyt pitää alkaa varmaan niistämään.

Maantielenkkeilyä

Maaliskuun lopun ja huhtikuun alun viikot ovat olleet todellista peruspuurtamista treenien parissa. Maaliskuussa tuli hiihtokisojen jälkeen heitettyä vielä muutama onnistunut (ja myös muutama vähemmän onnistunut) hiihtolenkki, sekä kaivettua pitkästä aikaa myös lumilauta esiin työpäivän merkeissä. Sukset sai kuitenkin onneksi pääsiäisen korvilla laittaa varastoon odottelemaan seuraavaa talvea ja maantiekausi pääsi lopulta Oulun korkeudellakin alkamaan.

Kylläpä kelpasi!

 

Talven aikana meidän perheeseen tuli kaksin kappalein uusia tulokkaita ja siksipä maanteiden sulamista lenkkikuntoon tulikin jo odoteltua kuumeisesti. Olemme nyt siis Juhan kanssa näiden uusien tulokkaiden myötä Team Scott (not sponsored by) ja täten meilläkin siirryttiin nykypäivään ja sähkövaihteiden aikakauteen. Juha oli bongannut järkihintaisen Scott Foil runkosetin, johon kuului myös Ultegran sähkövaihteet ja kun yksi pyörä oli  rakennettu ja Juha todennut, että tulipa hieno, niin yhtäkkiä posti toi meille myös pari kokoa pienemmän version. Sähkövaihteet itsessään kuuluivat settiin, mutta muut osat haalittiin nettikauppojen tarjouksista, kaapin nurkista tai vanhoista pyöristä. Kun osat olivat minunkin pyörää varten olemassa, alkoi Juha taas rakentaa. Minä katsoin lähinnä vierestä, miten osat siirtyivät yksitellen keittiövaa'an kautta pyörään. Sähkövaihteiden manuaalista on tosin kuulemma minulle luvassa myöhemmin tentti. Pyörän tekniikka kun pitää kuulemma ymmärtää täysin, että osaa toimia kriisitilanteessa.

 

On se hieno! Kesällä nähdään  onko se myös nopea!

Asfalttia! On se niin mukavaa pintaa renkaan alla!
 

Uudesta kulkupelistä huolimatta ensimmäiset maantielenkit olivat itselle kyllä hyvin nihkeitä. Vauhdin hurmaa ei montaa metriä päässyt lenkeillä fiilistelemään, korkeintaan muutaman alamäen verran. Yksi miesletkan peräpään valvojana tehty kitumislenkki onneksi korjasi tilannetta melko hyvin ja pikkuhiljaa on alkanut pyörä taas liikkua ihan järkevää vauhtia. Yhdellä iltalenkillä vauhti nousi jopa melko hurjaksi ja pysytteli yli 40km/h lukemissa useiden kilometrien ajan. Kyseessä ei ollut myötätuuli, eikä valitettavasti oma reisilihaskaan, vaan traktori, jonka peesiin onnistuin sattumalta pääsemään. On se vaan ihmeellinen asia tuo peesihyöty! Vaikka lenkkivauhdit alkavatkin palailemaan järkeviin lukemiin, kunto on tällähetkellä selvästi nousussa ja kaikki lenkkeily kivaa, on pientä vihreyttä ollut silti havaittavissa, kun some maailmasta tulee kuvaa ja raporttia milloinmistäkin päin Eurooppaa, kun pyöräilijät ja triathlonistit viettävät kevätleirejään etelän lämmössä. Juhakin pakkasi oman Scott Foilinsa laukkuun ja leireilee huhtikuun loppupuolelle asti Espanjan auringossa. Olisihan se ihan mukava itsekin päästä jo ilman kengänsuojia ja kalsareita lenkille, mutta eiköhän sitä kerkeä. Kesälomaan on muuten enää kuusi viikkoa!

 

Maantielenkkeilijä